Itseään toistava Angel Haze ei uskaltanut kohdata synkimpiä kappaleitaan Tavastialla

Amanda Micklin

Angel Haze
Tavastia, Helsinki
20.1.2016

Teksti: Anna-Maija Lippu, kuvat: Amanda Micklin

Takauma kesään 2014: Angel Haze on maailmankiertueella edellisvuonna julkaistun debyyttialbuminsa tiimoilta. Hän päivittää kuulumisiaan someen tien päältä ja vaikuttaa onnelliselta. Ja miksi hän ei olisi? Nousujohteisen uran lisäksi hän on umpirakastunut, ja kumppani on mukana kiertueella.

Erityisen mukavaa pariskunnalla on Tukholmassa. Angel kirjoittaa Twitteriin, kuinka hän on rakastunut kaupunkiin eikä haluaisi lähteä. Onneksi hän kuitenkin tekee niin, sillä muuten seuraavalle päivälle sovittu Helsingin-keikka jäisi näkemättä. Keikka, jolla nuori naisräppäri esiintyy takissa, jonka selkään on kirjailtu isolla kumppanin sukunimi.

Takaisin nykyhetkeen: Angel on tulossa jälleen Helsinkiin. Tällä kertaa muualta kuin Ruotsista, ja matkaseura on vaihtunut. Parisuhde on päättynyt vajaa vuosi sitten. Hän on kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa ja käyttänyt paljon päihteitä. Hän on ystävystynyt myös vaikeita aikoja eläneen tuottajan kanssa, ja yhdessä he ovat luoneet ”projektin” nimeltä Back to the Woods, joka julkaistiin viime syyskuussa. Angel ei halua kutsua teosta albumiksi, sillä se on kuulemma vain silta ensimmäisen ja tulevan, virallisen toisen albumin välillä. Uusi, raa’an avoin materiaali on saanut kiitosta niin faneilta kuin kriitikoilta.

AngelHaze_Tavastia2016_2

Tänään näemme siis erilaisen Angel Hazen kuin tuolloin kesällä 2014. Asetelma on jännittävä: Miten hän esittää uusia kappaleita, jotka ovat vielä henkilökohtaisempia ja raskaampia kuin edelliset? Aikooko hän valottaa niiden taustoja tai kenties viitata edelliseen vierailuunsa, jolloin hän oli vielä onnellisesti rakastunut?

Ilta kymmenen aikaan täydehkön Tavastian lavalle astelee mies-dj, joka myöhemmin paljastuu Angelin tuottajaystäväksi. Hän lämmittelee yleisöä Ginuwinen Pony-hitillä. Hetken päästä Angel ilmestyy näkyviin backstagen hämärästä. Hän näyttää samalta kuin ennen: laihaa, poikamaista vartaloa pukee löysät, tummat vaatteet. Nimikoitu takki on tietysti vaihtunut. Hän huudattaa yleisöä useaan kertaan.

Aloituskappaleeksi valikoituu D-Day, joka kertoo hänen kotikaupunkinsa Detroitin karuista oloista. Loppua kohden dj muokkaa biittiä ja ilmoille kajahtaa Kendrick Lamarin Alright, ja yleisö alkaa hyppiä samaan tahtiin.

”Piti laittaa tuo soimaan, se rauhoittaa hermojani”, Angel myöntää jälkeenpäin.

AngelHaze_Tavastia2016_3

Back to the Woodsin 13:sta kappaleesta kolme on nostattavia ja itsevarmoja. Loput ovat sellaisia, että niitä kuunnellessa tuntuu kuin lukisi jonkun masentuneen, sydänsärkyneen ranteet auki kirjoitettua päiväkirjaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kuuntelun jälkeen haluaisi itse hypätä sillalta. Angelin avoimuus koskettaa, ei raskauta.

Moonrise Kingdom on hyytävän haikea erobiisi, joka on uuden levyn ehdottomia helmiä. Odotan herkkää, intensiivistä tulkintaa. Angel päättää kutsua lavalle kaksi fania. Hän esittäytyy ja halaa heitä, mutta kun musiikki alkaa, jäävät tytöt hieman hämillään itsekseen heilumaan. Kertosäkeen aikana Angel polvistuu tyttöjen eteen ja laulaa heille. Toinen tyttö uskaltautuu tanssimaan lähempänä häntä. Idea fanin tuomisesta lavalle on aina hauska, mutta tällä toimettomalla toteutuksella ja surullisella biisivalinnalla?

Sama toistuu myös synkän Detox-kappaleen kohdalla, mutta tällä kertaa lavalle poimitaan yksi tyttö. Hän on selvästi ujo, ja Angel tarttuu häntä kädestä. Kontakti jää kuitenkin vähäiseksi, eikä sanoja vaihdeta. Näyttää siltä, kuin Angel hakisi itselleen häiriötekijää rankan biisin esittämisen ajaksi. Mitä tapahtuisi, jos hän olisi yksin lavalla ja keskittyisi liikaa niihin tunteisiin, joista kappaleet juontavat juurensa? Jotain, mitä hän ei haluaisi meidän näkevän? Angel on aina sanonut, ettei häpeä enää itseään, eikä pelkää kertoa vaikeuksistaan. Läsnäolo on kuitenkin laiskan tuntuista.

AngelHaze_Tavastia2016_4

Vauhdikkaammat egonpönkityskappaleet rentouttavat tunnelmaa, ja Angelin energia nousee viimekertaisen keikan tasolle. Impossiblen aikana roiskitaan vettä yleisöön ja Wolves-kappale saa Tavastian ulvomaan kuin lauma Angelin johtamana. Babe Ruthlessin lähtiessä soimaan hän tekee tavaramerkiksi muodostuneen siirtonsa ja tulee yleisön joukkoon. Hän kiertää ympäri tilaa samaa aikaa esiintyen. Yleisö pomppii raskaan biitin tahtiin ja ilmiö lähentelee moshpitiä.

Angel on laulava räppäri, ja uudessa tuotannossa hän antaa hennon äänensä soida yhä kauniimmin. The Eulogy on tästä hyvä esimerkki. Kappale kuulostaa toiselta ilmiselvältä erotilitykseltä, ja siitä jääkin mieleen erityisiesti yksi kohta:

”I guess we’ll always have Sweden, love stays alive in our gardens of Eden”

Sweden eli Ruotsi, Ruotsi eli Tukholma, Tukholma eli kesä 2014? Hämmennyksekseni Angel kuitenkin väittää Billboardin haastattelussa, että The Eulogy onkin omistettu hänen siskolleen. Noh, mahdollista tuokin. Tyydyn tietämättömyyteeni ja luovun assosiaatiopoliisin asemastani.

The Woods on levyn päätöskappale ja sopii täydellisesti myös keikan loppupuolelle. Se on kuin kohessiivinen kiteytys koko uudesta tuotannosta, ja itseasiassa synkän ja nostattavan välimaastoa. Sanojen mukaan metsä on ainoa paikka, jossa Angel tuntee olevansa kotona. Detroitista löytyy lapsuuden traumoja, Kaliforniasta ex-rakas ja New York muistuttaa ajasta psykiatrisella hoito-osastolla.

AngelHaze_Tavastia2016_5

Tämän kaiken Angel on paljastanut haastatteluissa, mutta miksi hän jättää kertomatta nämä taustat keikalla, mikä voisi tehdä kappaleesta ja esityksestä helposti lähestyttävämmän? Ehkä hän haluaa musiikin puhuvan puolestaan, eikä kerätä säälipisteitä kipeistä tarinoista. Angel puhuu kuitenkin niin vähän, että vaikutelma jää etäiseksi.

Vanhempaa materiaalia kuullaan vain kahden viimeisen kappaleen verran, ja se onkin juuri tarpeeksi. Werkin Girls tehoaa yhä yleisöön, ja vettä roiskitaan taas. Angel kiittää ja häipyy näkyvistä, mutta palaa hyvin pian takaisin.

Olisin varmaan aika kusipää, jos en esittäisi Battle Cryta,” hän toteaa viitaten isoimpaan hittiinsä.

Edellisen keikan nähneelle lopetus on varsin antikliimaksinen. Tehdään tuttu temppu ja pyydetään yleisöä lavalle enemmän kuin mahtuu.

”Älkää tönikö!” varoittelee dj pöytänsä takaa.

Ihmiset säntäilevät puhelimien kanssa ja ottavat selfieitä minkä kerkeävät. Osa koettaa saada Angelin mukaan kuvaan, enemmistö tyytyy itsekseen poseeraamiseen. Lähelle pääsevä tyttö kokeilee onneaan ja tarttuu Angelin lippikseen – tähän hän vetää rajan, ja selvästi hermostuu, kun lippis putoaa. Tyttö pakittaa loitommas, kun näkee Angelin seurueeseen kuuluvan naisen lähestyvän lavan sivusta.

Samaa kaavaa toteutetaan tappiin asti, eli viimeinen biisi on ennen julkaisematon uutuus, kuten viimeksikin. Lily of the Valley on tunnistettavaa Angelia, mutta herättää odotuksia tuota virallista toista albumia kohtaan.

Mikä saattaa selittää esiintymisen kehittymättömyyden onkin juuri se, että Angel ei ajattele Back to the Woodsia edes albumina. Hän ei ehkä ole ollut täysin valmis esittämään biisejä ja näyttämään lisää luurankoja kaapistaan.

”En todellakaan uskonut, että lähtisimme kiertueelle tämän levyn kanssa”, hän kertoo yleisölle ja viittoo dj-tuottajaansa päin.

”Me vain väsäsimme kahdestaan tämmöisen jutun kahdessa kuukaudessa.”

Pelkästä kaveriprojektista selvästi paisui jotain suurempaa, mitä Angel oli odottanut. Se olisi joka tapauksessa ansainnut arvoisensa edustuksen.