J. Karjalainen
2.4.2019
Tavastia, Helsinki
Maaliskuussa 2013 julkaistua Et ole yksin -levyä voidaan pitää J. Karjalaisen comeback-albumina, vaikkei hän missään vaiheessa ollut kadonnut minnekään. Lännen-Jukka-vuodet ajoivat Karjalaisen lähemmäs populaarimusiikin reuna-alueita, pois kirkkaimmista parrasvaloista. Alkukantaisen rehellisesti öristyt amerikansuomalaiset rallit olivat monelle perus-Karjalaiseen tottuneelle liian haastavaa kuunneltavaa.
Et ole yksin palautti kuitenkin vanhat fanit takaisin ruotuun, ja Karjalaisen jälleen koko kansan suosikiksi. Sinulle, Sofia (2015) sekä viime vuoden täysosuma Sä kuljetat mua ovat pitäneet Karjalaisen yhtenä Suomen suosituimmista artisteista, ja tämä suosio näkyi ja kuului täyteen ammutulla Tavastia-klubilla.
Olin pitänyt itseni tarkoituksella täysin pimennossa kiertueen aiempien keikkojen sisällöltä. En tiennyt settilistasta etukäteen yhtikäs mitään. Tiistain keikka oli J. Karjalaisen kolmas Tavastia-ilta putkeen, eli jo se puhuu suosiosta omaa kieltään.
Tasan yhdeksältä bändi saapui äänekkäiden suosionosoitusten saattelemana lauteille, ja uusimman levyn nimibiisi avasi illan. Kappaleita iskettiin peräjälkeen kovalla sykkeellä ilman hengähdystaukoja. Vasta levyn puolenvälin kohdalla J. avasi sanaisen arkkunsa ja ilmoitti sen, mikä oli jo huomattu, eli että Sä kuljetat mua esitettäisiin kokonaisuudessaan.
Ja mikäs siinä, kun kulkee. Viimeisimmän biisit kääntyvät hyvin livetilanteeseen. Sä kuljetat mua -setin parhaita paloja olivat mystillisesti keinuva Luulei sekä kahden uuden ja ajattoman Karjalais-klassikon muodostama parivaljakko Tule kesäyö ja Tummansininen seuralainen. Raikas ja kirkas soundimaailma tuki hienosti kappaleiden tunnelmaa.
Sä kuljetat mua oli soitettu reilusti alle tuntiin, ja sitten alkoikin sellainen hittikimara, ettei mitään rajoituksia. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Telepatiaa, Villejä lupiineja, Keihäänkärki, Hän… noh, lista on lähes loputon. Kuumalla ja huonohappisella Tavastialla muistui mieleen, kuinka järjettömän määrän hittejä Jukka Karjalainen on loihtinut. Suurin osa ei saa koskaan sitä ensimmäistäkään, toiset onnistuvat tekemään yhden, mutta Karjalaisella on hihoissaan niin monta ässäbiisiä, että ihan ihmetyttää.
Vaan eivät pelkät hyvät kappaleet takaa onnistunutta keikkaa. Kullastakin voi saada skeidaa, eli loistoveisun saa liveolosuhteissa tärveltyä, mikäli pakka ei ole kasassa. Ja J. Karjalaisella on. Bändi veti pienillä eleillä, mutta suurella tunteella. Jalat maassa ja nöyränä, mutta ei arkaillen. Hyvä svengi voi syntyä pikku jutuista: tietynlaisista katseista, hymyistä, suljetuista silmistä, totaalisesta läsnäolosta. Ja tietenkin mainiosta soitosta, josta vastasivat Karjalaisen lisäksi rumpali Janne Haavisto, kitaristi Mikko Lankinen, kosketinsoittaja Pekka Gröhn ja basisti Tom Nyman.
Katselin ison siivun keikasta ylhäältä parvelta. Sieltä on hyvä tarkkailla yleisön eleitä. Olikin melkoinen hämmästyksen aihe, kuinka vaimeasti jengi otti musiikin vastaan. Tai siis, itse aplodit olivat kyllä varsin voimallisia, ja huutoa ja vihellystä riitti, mutta porukka ei liikkunut musiikin tahdissa juuri yhtään, kukaan ei oikein tuntunut lähtevän kehollaan mukaan. ”Jii” mainitsi vielä pariin otteeseen erikseen, että nyt tulee hyvä tanssibiisi, mutta tansseja ei nähty.
Jatkoin yleisön stalkkaamista permannolla ja tein uusia, mielenkiintoisia havaintoja. Vaikka fanit eivät välttämättä hullaantuneet suurieleisesti, se ei sittenkään tarkoittanut, etteivätkö he olisi nauttineet täysillä. Yleisössä näkyi tuon tuosta silmät ummessa fiilisteleviä, musiikin tahtiin keinuvia ihmisiä. Oli toisissaan kiinni olevia pareja. Oli eturivin haltioituneita katseita. Lähemmin katsottuna koko Tavastia eli ja hengitti bändin mukana.
Yksi merkille pantava seikka yleisössä oli se, että mukana oli hämmästyttävän paljon nuoria, ja iso osa heistä lauloi täysillä ja kädet kattoa kohti niin vanhemmat kuin uudemmatkin kappaleet. J. Karjalainen on siis todellakin valloittanut jälleen uuden sukupolven. Eikä keikkakaan kulkenut vain vanhojen klassikoiden varassa, vaan esimerkiksi Mennyt mies nousi yhdeksi koko illan parhaan vastaanoton saaneista biiseistä.
Päälle pari tuntia vierähti lopulta nopeasti. Karjalainen rupatteli mukavia ja nauratti yleisöä. Mistään väkinäisestä stand upista ei kuitenkaan ollut kysymys. Hänen huumorintajunsa on linjassa musiikin ja esiintymisen kanssa: se on oikeasti aitoa ja aidosti hauskaa ja pakottamatonta. Karjalainen juttelee sadoille ihmisille kuin oltaisiin bändin treeniksellä, hän taikoo tilaan intiimin tunnelman.
Loppua kohden yleisökin alkoi elää. Meripihkahuoneen jamittelu ja bändin esittely, Doriksen yhteislaulut, ja loppuhuipennuksena Ankkurinappi – nuo ja monet muut hetket nostivat arki-illan yleisön hieman arjen yläpuolelle, kevyesti irti maasta. Tällaista tarvitaan.