Jennie Abrahamson Suomessa: Kolme syytä, miksi tämä ruotsalaislaulajatar on syytä noteerata

Tomi Palsa

Anna Brotkin vieraili Jennie Abrahamsonin Tavastian-keikalla ja kertoo nyt, miksi juuri hän on huomionarvoinen laulaja kaikkien kollegoidensa joukossa.

Teksti: Anna Brotkin, kuvat: Tomi Palsa

Viimeiset kymmenisen vuotta ovat olleet hyvää aikaa olla pohjoismaalainen naisartisti, joka ei kaihda syntikoita, aaltomaisesti heiluttelee käsiään kasvojensa edessä ja soittaa keikalla yhdellä kapulalla rumpua.

Tunnen ihmisiä, joita genren ylitarjonta jo kyllästyttää. Ja onhan heitä paljon: Lykke Li, Frida Hyvönen, Ane Brun, Laleh, Anna von Hausswolff, Robyn, Susanne Sundfor, Britta Persson – listaa voisi jatkaa brittiläisillä ja amerikkalaisilla (ja suomalaisillakin) kollegoilla helposti monikymmenkertaiseksi. Mutta listan ilmeisimmät eivät aina ole niitä kiinnostavimpia. Yksi unohtuu helposti joukosta.

Eilen Tavastialla soittanut ruotsalainen Jennie Abrahamson on lämmitellyt Ane Brunia ja toukokuussa Suomessakin vieraillutta Peter Gabrielia. Tiistainen Tavastia oli Abrahamsonin soolokeikalla harmillisen tyhjä, mutta yleisö sitäkin vastaanottavaisempi. Keikan jälkeen myyntipöydän eteen muodostui pitkä jono. Harvemmin näkee, että puolet yleisöstä haluaa ostaa levyn.

Abrahamson on Suomessa yllättävän pienelle huomiolle jäänyt artisti. Kolmihenkisen Kobra-Kai-bändinsä kanssa esiintyvä nainen säveltää ja sanoittaa biisinsä itse, ja alkuvuodesta ilmestynyt Gemini Gemini -levy on hieno kokonaisuus. Ei ole hänen syynsä, että genren sisällä on havaittavissa puuduttavaa ylitarjontaa.

Tavastialla nähtiin sen verran vakuuttava show, että listasin kolme syytä hylätä soittolistalta pari kollegaa ja antaa Jennielle mahdollisuus:

IMG_3289

1. Maltti
Jennie Abrahamson ei änge biisejään väkisin pophittikaavaan, mutta hän pitää silti niiden kestot hittimitassa. Tavastian-keikalla toisena kuultu The War on tästä hyvä esimerkki: biisi loppui juuri silloin kun sen oli tajunnut, ei kolmen minuutin haahuilun jälkeen. Jennie on selvästi ymmärtänyt, että ihminen janoaa lisää vasta silloin, kun se kokee, että jotain jäi vähän kesken. Sama maltti on myös biisien rakenteissa: Dance with Me on kuin neliminuuttinen intro, pitkä esileikki, jonka kertosäkeen elementit esitellään jo ensimmäisten 5 sekunnin aikana. Silti se pitää otteessaan loppuun asti ja päättyy ennen kuin kuulija tylsistyy. Ihanaa!

IMG_3013

2. Ääni
Abrahamsonin ei tarvitse täyttää laulutaitojen puutoskohtia ylihengittävällä hönkäilyllä tai söpöyspisteitä kalastelevalla vauvaäänellä. Jo keikan aloittanut Snowstorm antoi hyvän kuvan naisen äänenvärien laajasta skaalasta. Phoenix-kappaleensa Abrahamson on tehnyt paljon ennen kuin Conchita Wurst voitti voimaballadillaan Euroviisut, mutta pakollinen mielleyhtymä partanaiseen ei oikeastaan yhtään häiritse, päinvastoin. Abrahamson kutsuu Phoenixiaan comfort balladiksi, lohtuballadiksi, ja sellainen se onkin. Jos Conchita Wurstin biisi kertoo tuhkasta nousevasta, pystypäisestä voittajasta, Abrahamsonin kappale vie Phoenix-linnun kotiin asti: ”Love is what will heal you / and bring you home”.

IMG_3319

3. Tempo
Saman genren artisteilla muodostuu ongelmaksi usein setin balladivoittoisuus: muutaman tanssihitin jälkeen otetaan akustinen kitara kainaloon ja aletaan hiljentyä. Abrahamsonin kohdalla samaa ongelmaa ei ole. Tempo pysyy yllä koko keikan ajan. Välillä mieleen tulee jopa Lissien tai The Cardigansin suoraviivainen rock, vaikka musiikillisesti ollaankin eri suunnassa. Abrahamsonin musiikissa soi tyylikkäällä tavalla kasari ja rehellinen poppis. Wolf-biisin rumpuja voisi kuunnella vaikka läpi keikan.

Abrahamsonin voi bändeineen nähdä seuraavan kerran livenä jo tänään keskiviikkona 10. syyskuuta Turun Klubilla. Torstaina Abrahamson soittaa Oulu 45 Specialissa, perjantaina Tampereen Monsters of Popissa ja lauantaina Vaasan Ritzissä.