Veronica Maggiota on helppo rakastaa. Silti vain harva tuntee hänet Suomessa – ainakin minun kaveripiirissäni. Ja sitten taas toisaalta hän sai Helsingin Jäähallin 3000 henkeä vetävän Black Boxin ilmeisen helposti täyteen fanejaan. Kaksi edellistä vierailua Helsingin The Circuksessa ovat olleet myös loppuunmyytyjä ja kesän Provinssin esiintyminenkin veti kansaa lavan eteen. Kotimaassaan Ruotsissahan Maggio on valtaisan suosittu.
Paikan päällä Black Boxissa kävi lopullisesti selväksi, miksi Maggio tuntuu kulkevan Suomessa tutkan alapuolella. Ennen keikan alkua ei kuullut juuri yhtäkään suomen kielen sanaa. Kyseessä on siis vahvasti suomenruotsalaisen kulttuurin synnyttämä suosio, eivätkä sellaiset ilmiöt valitettavasti näy kovin usein suomalaisessa valtavirtamediassa. Tilanteeseen sopivasti paitakojullakin myytiin ”Who the fuck is Veronica Maggio” -paitoja.
Keikka oli monella tapaa stereotypistä ruotsalaisuutta puhtaimmillaan. Vaaleahiuksisella Maggiolla itsellään oli päällä lyhyt napapaita ja kasarimalliset punaiset shortsit – asu, jossa ihan jokainen kaduntallaaja ei veisi pisteitä kotiin. Taustayhtye taas esiintyi täysin valkoisissa asuissa. Koko ryhmä näytti raikkaalta, energiseltä ja äärimmäisen coolilta.
Maggion tuotannosta ja keikkabiiseistäkin löytyy helposti kappaleita jokaiseen hetkeen, kun vietetään viikonloppua Tukholman saaristossa. Trädgården en fredag ja Vi kommer alltid ha Paris sopivat taustamusiikiksi aurinkoiselle ulkoilmalounaalle. Finns det en så finns det flera ja encore-osiossa kuultu Jag kommer taas taustoittavat sitä, kun snapsit kihoavat päähän ja tanssittaa. Kaihoisten Galaxen ja Sergels torg -kappaleiden aikaan voidaan miettiä elämän syvempiä kysymyksiä yön laskeutuessa ja nuotion palaessa rannassa. Viimeksi mainitussa biisikaksikossa kuultiin keikalla hienot loppupaisuttelut, jotka poikkesivat levyversioista.
Orkesterin eri elementtien välinen balanssi oli lavalla jotakuinkin täydellinen ja Black Box -konsepti tuntui vain voimistavan vaikutelmaa. Poissa oli areenakeikoille niin usein ominainen kaikuisuus ja suttuisuus. Jokainen soitin kuului selkeästi, mutta oli silti tiukasti omalla paikallaan. Erityisesti ilmavat bassolinjat viehättivät kovasti.
Kaiken ihanuuden päällä soi Maggion upea ääni, joka värisee keikallakin välillä riehakkaasti, välillä melankolisesti tai epätoivoisesti – välillä kaikki nämä tunteet kuuluvat yhtä aikaa. Lisäksi artisti oli todellakin läsnä tilanteessa. Välispiikit saattavat olla illasta iltaan toistuvia, mutta niiden takana kuulsi nytkin aito tunne, esimerkiksi koskettavan Femtonin alun lyhyessä kuvailussa nuoresta Maggiosta.
Kaiken kruunasi vahvasti mukana elänyt ja sanalla sanoen kaunis yleisö. Hienoa siinä oli keski-ikäisenä pohjalaisena miehenä kellua tunteita kutkuttelevan musiikin ja hyvien hormonien lämpimässä meressä. Veronica, tule pian takaisin!
