Adrian Belew Power Trio, Kimmo Pohjonen
Tavastia, Helsinki
7.2.2016
Adrian Belew ei ole mikään tunnettu sooloartisti edes musiikkiharrastajien piireissä, mistä kertoo jo se, että miehen tuoreimpia levyjä on ollut lähes mahdotonta löytää Suomesta. Progen ystävät löysivät kuitenkin King Crimsonin pitkäaikaisen solistin ja kakkoskitaristin Tavastian-keikalle sankoin joukoin, ja löytyipä joukosta niitäkin, jotka tunsivat soolokappaleiden sanat.
Belewin lämppärinä esiintyi kotimainen haitarivirtuoosi Kimmo Pohjonen, joka tarjoili säkenöivän konsertin rutinoituneesti, mutta tunteella. Vain 40-minuuttinen setti sisälsi kylmääviä tuomionpäivän säveliä ja etevää luuppausta, jolla Pohjonen loi sooloesitykseen kerroksellisuutta. Viime vuonna näkemäni Kimmo Pohjosen ja rumpalityttärensä Saana Pohjosen yhteisesitys oli ehkä dynaamisempi kokonaisuus, mutta Pohjosen sooloesitys on silti vaikuttava kokemus. Pohjosen raivokasta esiintymistä katsoessa on välillä vaikea sanoa kumpi painissa on voitolla, mies vai haitari.
Adrian Belew Power Trio ryntäsi lauteille iltayhdeksältä ilman sen kummempia seremonioita. Konsertin avasi joukko Belewin soolokappaleita, jotka yhtye tulkitsi yhteen sikermänä. Tässä rytäkässä kuultiin The Momour, Big Electric Cat, Men in Helicopters ja The Lone Rhinoceros, ja oli tavallaan harmi, että hyvät kappaleet jäivät lyhyiksi versioiksi.
Power Trio on todellakin voimatrio, mikä tuli parhaiten esille Belewin uudemman, instrumenttivoittoisen tuotannon parissa. Power Trion vuoden 2009 albumilta e erotetut raidat, sekä esimerkiksi Side Onen (2004) avausraita Ampersand olivat tasapainoisia kokonaisuuksia, joissa kaikkien jäsenten osaaminen pääsi upeasti esille. Myös keikan pisimmäksi, noin 10-minuuttiseksi venynyt Beat Box Guitar päästi soittajat todella kokeilemaan rajojaan.
Power Trion muodostavat Belewin lisäksi nuori basisti Julie Slick, sekä rumpali Tobias Ralph, joka korvasi edeltäjänsä yhtyeessä vuonna 2011. Ja hyvä että korvasikin, sillä Ralphin rumputyöskentely oli keikan parasta antia. Miehen soittotyyli toi myös vanhoihin King Crimson -kappaleisiin uudenlaisen, aavistuksen aggressiivisen sävyn.
Yhtye soitti soolotuotannon lisäksi runsaasti kappaleita myös Crimsonin Belewin aikakauden albumeilta. Joukossa oli sellaisia klassikoita kuin Heartbeat, Neurotica ja Three of a Perfect Pair, mutta muiden ylle nousivat Dinosaur ja riemukas lopetuskappale Indiscipline. Settilistaan viimeiseksi merkitty Thela Hun Ginjeet jäi syystä tai toisesta soittamatta.
Juuri sana ”riemukas” tulee mieleen, kun seuraa lähietäisyydeltä Belewin esiintymistä. 66-vuotias kitaristi tuntuu olevan aivan tohkeissaan jokaisesta äänestä, jonka hänen soittimensa päästää. Soittaessaan ja efektipedaaleillaan sählätessään hän on kuin pikkulapsi, joka virnuillen katsoo vuoroin yleisöä ja vuoroin leluaan.
Belewin elkeissä ei kuitenkaan ole mitään falskia tai vilpillistä. Hän on lavalla kuin kotonaan, alati liikkeessä ja suu hymyssä. On selvää, että tämä kaveri nauttii soittamisesta enemmän kuin valtaosa ihmisistä osaa koskaan nauttia yhtään mistään. Miehen energia myös välittyi yleisölle, joka pysyi erittäin hyvin mukana väliaikoineen vajaat pari tuntia kestäneen keikan ajan.
Jos Belewin keikka jäi jotain kaipaamaan, oli se David Bowien Belewille kirjoittamaa Pretty Pink Rose -kappaletta, ja ehkäpä vielä jotain yllättävää King Crimson -vetoa. Happy with What You Have to Be Happy with olisi kruunannut konsertin, mutta tällaisenaankin se oli nautinnollinen, intensiivinen ja hauska kokemus. Todennäköisesti aika harvinaista herkkua suomalaiselle progeyleisölle, sillä Belewin kaltaiset, pienemmät artistit eivät usein saavu rapakon takaa tänne peräpohjolaan keikkailemaan.