Keikka-arvio – Ozzy Osbourne teki hyvää työtä, Zakk Wylde oli lavalla lähinnä riesana

01.06.2012

”Kun Zakk Wylde onnistuu soittamaan Into the Voidin pääriffissä jokaisen yli kahdeksasosanuotin pituisen äänen vääntäen pinch harmonicia, alkaa verta valua korvista ja nenästä”, tuomitsee Lasse Auranne arviossaan.

Teksti: Lasse Auranne, kuvat: Jana Blomqvist

Ozzy & Friends, Black Label Society
Hartwall-areena, Helsinki
23.5.2012

Black Sabbathin haamu kummitteli Hartwall-areenan yllä, mutta Ozzy Osbourne veti siitä huolimatta pirteän ja mukiinmenevän keikan. Sääli vain, että Sabbath-biisien tillalla kuultiin Osbournen soolotuotantoa. Ansionsa silläkin, mutta Black Sabbath on aina Black Sabbath.


Lämmittelijän virkaa toimitti Black Label Society, tuo Zakk Wylden lahja rokki-idiotismille. Yhtyeen mukasvengaava etelän machoheavy ei ainakaan nostanut odotuksia illan suhteen.

Itse pimeyden setämies aloitti keikkansa Bark at the Moonilla. Oman taustabändinsä kanssa esiintynyt Ozzy oli vetreässä kunnossa ja hyväntuulinen. Keikan alku oli varsinaista hittiputkea. Ozzyn soolouran parhaalta levyltä Blizzard of Ozzilta (1980) kuultiin keikan alussa Mr. Crowley, I Don’t Know ja Suicide Solution.

Ozzy tepasteli ympäri lavaa, hyppi tasajalkaa ja suihkutti vettä itsesnsä ja yleisön päälle. Rivakka alku oli niin positiivinen yllätys, että Black Sabbathin peruuntuminen oli lähes unohtua.

Keikan ensimmäinen osuus loppui balladi Shot in the Darkiin. Ozzyn laulun rajoittuneisuus tuli viimeistään nyt selväksi. Mies oli selvästi väsynyt hurjasta alusta eikä jaksanut kannatella laulumelodioita.

Tähti poistuikin lavalta ja bändi alkoi jammailla Rat Salad -instrumentaalia, johon saatiin ympättyä rumpu- ja kitarasoolot. Yleensähän tällaiset ylipitkät soitinrunkkailut aiheuttavat myötähäpeää ja vitutusta, mutta Ozzylle soi mielellään hengähdystauon.

Osbournen palattua lavalle alkoi keikan Black Sabbath -osio, joka olikin illan parasta antia. Ozzy kutsui lavalle Geezer Butlerin, ja kohta Iron Man kajahti ilmoille. Butlerin sormibassottelu toi biiseihin arvokkuutta, jota ei Ozzyn soolobiiseistä löydy.

Eikä niistä soolobiiseistä löydy myöskään sitä taikaa, mikä Sabbathin riffeissä imaisee kuulijan sisäänsä. Potpurissa kuultiin ne tunnetuimmat klassikot, mikä oli tietenkin pettymys. Black Sabbathin repertuaarissa on niin monia mahtibiisejä, jotka olisi tahtonut kuulla mieluummin kuin iänikuisen War Pigsin.

Geezer Butlerin lisäksi toinen Ozzyn ”ystävä” oli – yllätys, yllätys! – Zakk Wylde, joka tuli pilaamaan keikan loppuosan pakollisilla huiluäänillään ja venytyksillään. On jotenkin, tavallaan ja ehkä, hyväksyttävää vingutella menemään Crazy Trainin kaltaiset kepeät heavylaukat, vaikkei sekään kovin tyylikästä ole.

Mutta kun etelän kovis onnistuu soittamaan Into the Voidin pääriffissä jokaisen yli kahdeksasosanuotin pituisen äänen vääntäen pinch harmonicia, alkaa verta valua korvista ja nenästä. Kuuleman mukaan Zakk oli ollut viettämssä iltaa Kalliossa edellispäivänä. Sääli, ettei hän ymmärtänyt kalliolaista elämäntapaa syvällisemmin ja saikuttanut keikkapäiväänsä.

Loppuun vedettiin vielä Mama I’m Coming Home, Crazy Train ja se vitun Paranoid. Kaiken kaikkiaan epätasainen mutta hetkittäin erittäin viihdyttävä keikka.

Lisää luettavaa