Prince of Assyria oli ok, mutta lämmittelijänä esiintynyt Any Exit sai arvioijan täysin tolaltaan. ”Kovempi kuin Mirel Wagner”, kuuluu skribentin väite soolona laulaneesta ruotsittaresta.
Teksti: Jussi Saarinen, kuvat: Markus Malmberg
Prince of Assyria, Jonatan Guzman, Any Exit
Tampere, Klubi, 28.3.2011
Prince of Assyrialla on erityinen paikka suomalaisten sydämissä. Tai no, ainakin sen trenditietoisen kansanosan. Ylistetty Missing Note -debyytti oli yksi Stupido Shopin viime vuoden myydyimmistä levyistä, ja prinssi yhtyeineen veti vuosi sitten Tavastian täyteen.
Suomen ulkopuolella bändi on puhdasta underground-kamaa. YouTube-haku tuottaa tulokseksi 28 osumaa, eikä Spotifysta löydy kuin yksi sinkku. Esikoislevyn 799 kappaleen ensipainoksesta myytiin Suomeen yli 600 levyä.
Ainoastaan Stupidon mielipidejohtajuuden piikkiin tätä tuskin voi laittaa. Osansa nimittäin lienee silläkin, että talk show -emäntä Maria Veitola hehkutti Prince of Assyriaa Imagessa ja kutsui bändin myös omaan ohjelmaansa. Hypen voimaa ei saa näköjään koskaan aliarvioida.
Näin maaliskuun lopulla bändi heitti Suomessa kolme klubikeikkaa: Helsingin Savoy-teatterissa sekä Turun ja Tampereen Klubeilla. Asetelma herätti pakostikin sisäisen skeptikkoni. Kuinkahan ihmisiä innostaa? Voiko hypen voima kantaa näin pitkälle?
Eniten epäilyksiä nostatti maanantai-illan veto Tampereen Klubilla. Saavuin paikalle kahdeksan tienoilla. Väkeä oli vasta kourallinen, mutta pääesiintyjän oli määrä soittaa vasta tunnin kuluttua.
Ensimmäisenä lämmittelijänä lavalle astui Jonatan Guzman. Hän luotti intrumentaaliseen, leffamusiikinomaiseen ilmaisuun, joka rakentui eteeristen pianoriffien ja ambienthenkisten taustabiittien varaan.
Vaikka Guzmanin musiikki leijaili utuisena, se onnistui vangitsemaan kuuntelijansa. Paikka paikoin soitanta yltyi kunnon jazz-tilutukseksi, ja välillä se hiljentyi ameliemaisen minimalismin äärelle. Kauaa Guzman ei lavalla viihtynyt: setti koostui tasan yhdestä noin kymmenenminuuttisesta biisistä. Tässäkin ajassa duo ehti luomaan vahvan, visuaalisen tunnelman.
Noin vartin tauon jälkeen lavalle kipusi äärimmäisen ujon oloinen, pipopäinen nuori nainen. Hän esiintyi nimellä Any Exit. Täysin tuntematon minulle, kuten oli Guzmankin.
Kaikki istumapaikat alkoivat tässä vaiheessa olla jo kansoitettu. Hienoa!
Tyttö ei sanonut aluksi mitään, vaan alkoi arasti näppäillä nylonkielistään. Sitten hän avasi suunsa. Jumansviidu! Hänhän kuulostaa aivan Feistiltä! Soundissa oli myös ripaus Laura Marlingin särmikkyyttä ja ruotsalaisduo First Aid Kitin söpöyttä.
Katse nauliintui lavalle. Koko Klubi hiljentyi kuuntelemaan.
Any Exitin musiikki on pakahduttavan haurasta, mutta samaan aikaan itsetietoisen ylpeää folkia. Jo ensimmäisen biisin aikana hän tavoitti sellaisen hartauden ja intensiteetin tason, josta Mirel Wagnerin keikoilla voi vain uneksia.
Kuinka joku pystyy luomaan kitaralla ja laulullaan näin laajan tunnekirjon? Naisen biisit on rakennettu yksinkertaisista osasista, mutta Any Exit ei kompastu pintapuoliseen simppeliyteen, vaan pikemminkin avartaa perinteistä singer-songwriter-käsitystä.
Spiikkejä hän ei vetänyt, mikä vain korosti mystistä introverttiutta. Ennen toisiksi viimeistä biisiä jumalatar astui hetkeksi kuolevaisten keskuuteen, ja totesi hermostuneen capon hypistelyn jälkeen: ”I don’t know which song I’m going to play”. Sympaattista.
Biisit venyivät useamman kerran yli viisiminuuttisiksi ja niiden rakenteet kaihtoivat pop-oppikirjan sääntöjä. Silti pienintäkään taidehäröilyällötystä ei synny.
”My band is called Any Exit”, hän tokaisee ennen viimeistä biisiään, ja jatkaa: ”You don’t know what you’re missing”.
Kyseessä on siis kokonainen bändi, mutta ilmeisesti muu jäsenistö ei tällä kertaa päässyt mukaan. Voin vain kuvitella, mistä jäin paitsi.
Any Exitin jälkihuumassa Prince of Assyria tuntui väistämättä vähän valjulta. Ei sillä, etteikö Ninos Dankhasin miehekäs ääni kuulostaisi livenäkin mahtavalta. Vertaukset The Nationalin Matt Berningeriin, Leonard Coheniin ja Nick Caveen eivät ole tuulesta temmattuja. Silti, se sieluun porautuva läsnäolo miehen lavapreesensistä jäi uupumaan.
Tavastian keikan jälkeen prinssi on kasvattanut muhkean arabiparran, ja häiritsevin ujous on karistettu matkan varrelle.
Dankhas esitti ensimmäisen biisinsä yksin pianon ääressä. Toiseen kappaleeseen liittyi bändi mukaan: Dankhas siirtyi basson varteen, Any Exit -neito kitaraan ja Guzman asettautui pianon ääreen. Ainoa uusi kasvo oli rumpali. Kätevä kaveribändikombo, ainakin noin roudauspoliittisesti.
Yleisömäärä kohosi lopulta keskiverron viikonloppukeikan mittaiseksi. Popula koostui pääosin pari-kolmekymppisistä, nutturapäistä nuorista naisista.
Alkupuoliskolla esitettiin vielä julkaisemattoman, Changing Placesiksi nimetyn kakkoslevyn materiaalia. Tuoreista paloista mieleen jäivät etenkin messevän tomikompin ohjastama Fantasy ja sitä seurannut, hilpeällä rytmiikalla terästetty kesäbiisi, jonka nimestä en saanut selvää.
Assyrian heikoimmat puolet paljastuivat laahaavissa balladeissa. Bändi kyllä soitti aistikkaasti, mutta monet sävellykset jäivät junnaamaan mitäänsanomattomasti paikalleen.
Keikan loppuolella tarjottiin Missing Note -esikoisen materiaalia. Se olikin soitannollisesti selvästi tuoreita veisuja paremmin hanskassa. Mainio Tliqa herkistytti kuten levylläkin, ja etenkin Guzmanin pianokuviot olivat silkkaa korvakarkkia.
Sen sijaan debyytin ykköshitin Whatever You Wantin lässähtänyt bändisovitus ei tavoittanut levyversion herkkyyttä. No, onneksi kaikki eivät ole kyynisiä rokkipoliiseja: ainakin sylikkäin tanssineen teinipariskunnan biisi huumasi.
Viimeisenä kuultiin Another Lovesong, joka nosti tunnelmaa piirun verran ylöspäin. Puolitoistatuntinen rypistys vei kuitenkin veronsa, ja Missing Note -encoressa bändi oli silminnähden väsynyt – kuten on myös yleisö.
Keikka oli lopulta pieni pettymys. Ensinnäkin se oli aivan liian pitkä. Uutta materiaalia veivattiin lähes tunti, ja vanhaakin levyä tahkottiin yli puoli tuntia. Biisien hitaat tempot ja yksipuoliset ilmaisukeinot tekivät viimeisistä hetkistä todella unettavia.
Assyrian suurin ongelma kuitenkin tiivistyi siinä, että vaikka Dankhasin ääni soikin mahtavasti, oli biisimateriaali lopulta melko tasaisen harmaata. Tällä kertaa mieletön lämppäri peittosi prinssin mennen tullen.