Kid Ink Nosturissa: Pöllyinen, itsevarma ja röyhkeä oppitunti siitä, mitä rap-keikalla kuuluu tehdä

Wikipedia

Kid Ink
Nosturi, Helsinki
11.10.2014

Teksti: Anna-Maija Lippu

Kutosen ratikka hidastaa edessäni Rautatieaseman edustalla. Samaan vaunuun kanssani hyppää neljä Helsingin yöelämään ylipukeutunutta tyttöä ja iso joukko tummaihoisia nuoria. Kelaan kutosen reittiä mielessäni ja mietin, mihin menomestaan kyseiset seurueet mahtavat olla matkalla näin lauantai-iltana. Kelit ovat jo niin kylmät, että Ruttopuistoon tai Sinebrychoffiin ei siedä mennä tissuttelemaan. Hehkulamppu pääni päällä syttyy vasta kun nämä ihmiset jäävät Hietalahden torin pysäkillä pois kanssani.

”Taidetaan olla kaikki menossa samaan paikkaan”, toteaa takanani kävelevä suomalaismies. Tyyliltään hänet voisi luokitella rokahtavaksi hipsteriksi tai hipsterihtäväksi rokkariksi. Näköjään myös hän – itseni, pynttäytyneiden neitojen ja nuorisoporukan lisäksi – on menossa kalifornialaisräppäri Kid Inkin keikalle Nosturiin.

Keikka ei ole vielä alkanutkaan ja Kid Ink on jo yllättänyt minut kahdesti: ensinnäkin myymällä keikan loppuun ja vielä tavoittamalla näin monenlaista yleisöä.

Vaikka uuden hiphop-tulokkaan musiikkityyli onkin valtavirran kuuloista, en uskonut sen kantautuneen jo niin monen suomalaisen korviin, paikalliset radiokanavatkaan kun eivät häntä liiemmin soita. Toisaalta, milloinkohan viimeksi musiikista kiinnostunut nykynuori on bongannut uuden artistin radiota kuunnellessa?

Asetun pitkän jonon jatkeeksi Nosturin ulkopuolelle. Edessäni olevat tytöt ja pojat nauttivat omia eväitä: olutta, lonkeroa, viinablandista ja tupakkaa. Edettyämme jonon puoliväliin yksi pojista oksentaa. Ehkä parempi tässä kuin sisällä.

Övereiden vetäminen keikoilla ja festareilla jaksaa hämmentää minua. Eikö tällaisiin tapahtumiin tulla kokemaan jotain ainutkertaista ja ikimuistoista? Ja mitä enemmän huikkaa, sitä vähemmän muistikuvia. Perseet voi vetää ilmaiseksi puistossa kesällä ja maksua vastaan baarissa vuoden ympäri, mutta miksi useamman kympin tai satasen keikkalipun hinnalla?

Paikka on tupaten täynnä, mutta yläparvella on onneksi tilaa hengittää. Kello on yli kymmenen, dj on jo asemissa, mutta ketään ei näy. Mustiin vaatteisiin ja kultaketjuun sonnustautunut mieshahmo ilmestyy lavalle ja alkaa riimitellä. And the crowd goes wild! Hetken hurmion päästä käy ilmi, ettei tuo hahmo olekaan Kid Ink vaan joku hänen kollegoistaan, sellaisen kun ne päätähdet aina tuntuvat tarvitsevan mukaan lavalle huutelemaan satunnaisesti mikkiin. Hetken kiusoittelun jälkeen illan esiintyjä viimein astuu esiin verhojen takaa. Hurmioidutaan toiseen otteeseen.

Kid Ink tarjoaa tuttua ja turvallista länsirannikon hiphop-meininkiä. Hän tunnustaa olevansa jonkinlaisessa pöllyssä, asenne on itsevarma ja biisien sanoitukset vaihtelevat naisen takapuolen ylistämisestä menestyksen tien raivaamiseen. Mitään tuttua ja turvallista tämä ei suomalaisnuorison näkökulmasta ole, ja siksi varmaan tupa onkin täynnä tänään.

Mitä tatuoidumpi ja hävyttömämpi Kalifornia-gangsteri, sitä suurempi kontrasti ja sen myötä suurempi viehätys. Kid Ink edustaa niin erilaista elämäntapaa, että kun joku hänenlaisensa matkustaa kaukaa ikuisen auringonpaisteen ja kannabishuurujen rannikolta tänne kauas pohjolaan, pakkohan se on nähdä.

Ja yleisö saa mitä odottaakin. On ”Where my smokers at? Lighters in the air!” -huutelua, skumpan suihkuttelua yleisöön ja paidan riisumista tyttöjen kiljumisen saattelemana. Ja vaikka itse musiikki ei ole vallankumouksellista, se on todella tarttuvaa, pöllyssä tai ei. Vaikka genre onkin rap, se on melodisempaa ja höystetty lauluosuuksilla, mikä tekee siitä helpommin pureskeltavaa ja laajempaan yleisöön vetoavaa.

Meno on lähes jatkuvaa biletystä ja pomppimista, kunnes dj lopettaa tööttäysäänen raiskaamisen hetkeksi ja hidastempoisempi ja pohdiskelevampi I Don’t Care lähtee soimaan. Permannon ihmismassa huojuu harmonisesti. Toimiviin hetkiin kuuluu myös Sunset, Money and the Power ja tietysti Kid Inkin menestynein hitti Show Me. Kappale herättää yläparven tytöissä niin vahvan innostumisreaktion, että he keskittyvät vain kiljumaan toisilleen ja tanssimaan sydämensä kyllyydestä eivätkä niinkään kiinnitä huomiota itse esiintyjään.

Show Me ei ole oivaltavinta räppiä miesmuistiin, mutta se ei taida olla tarkoituskaan. Biisin aikana on lähes mahdotonta olla liikkumatta. Kid Inkin kaltaisille kaupallisille räppäreille on aina markkinarakonsa, ja hän on sentään uskottavampi ja aidomman tuntuinen kuin Pitbull tai Flo Rida. Ainoa mauttomuuden rajoissa kulkeva kappale on Tattoo of My Name, jossa Kid Ink kertoo naiselleen, että aito rakkauden tunnustus on tatuointi miehen nimestä hänen kropassaan. Hmm. Tämä saattaa johtaa vielä monien fanien myöhemmin kaduttaviin päätöksiin.

Viimeisenä kappaleena soitetaan uusin single Body Language. Kid Ink huitoo käsillä ilmaa selkä kaarella, tuo vakiintunut räppäreiden tanssiliike. Hän on luontainen ja energinen esiintyjä, mutta kontakti yleisön kanssa ei mene kovin henkilökohtaiselle tasolle. Prioriteettina on pitää kunnon bileet ja saada ihmiset tanssimaan, eikä yleisö tunnu sen enempää vaativankaan.

Lopuksi hän jakaa nimmareita ja ottaa kuvia eturivin katsojien kanssa. Signeerattu paita ja lippis viskotaan vielä yleisöön. Ja juuri kun luulen, ettei meno voi enää tyypillisemmäksi mennä, Kid Ink yllättää minut vielä kerran. Hän muistuttaa, miten lavalta poistutaan asianmukaisesti: Mikrofoni lasketaan dj-pöydälle ja käteen napataan skumppapullo.

Olisihan se pitänyt arvata.