Kun riutuva skitsofreenikko herkisti Tavastian katsomon kyyneliin

Anton Vanha-Majamaa kävi katsomassa Daniel Johnstonin Tavastian-keikkaa ja liikuttui.

Mikael Mattila

Daniel Johnston, Talmud Beach
Tavastia, Helsinki
21.5.2013

Daniel Johnstonin Tavastian-keikkaan liittyy etukäteen ristiriitoja. Toisaalta artisti on eräs amerikkalaisen laulaja-lauluntekijäperinteen suurimmista myyteistä: taiteilija, joka on tuotannollaan inspiroinut Kurt Cobainin, Steve Shelleyn (Sonic Youth) ja Mark Linkousin (Sparklehorse) kaltaisia muusikoita. Toisaalta Johnston on kärsinyt mielenterveysongelmista koko aikuisikänsä ja vaeltanut vuosikaudet toinen jalka toden, toinen kuvitelman puolella.

Tavastian lavalle nousee tiistai-iltana muusikko, joka on kuin haamukuva siitä nuoresta muusikonalusta, joka mainosti Hi, How Are You -kasettiaan MTV:llä 28 vuotta aiemmin. Johnstonin kädet tärisevät ja ääni on Doral 100’s -savukkeiden kärventämä, kulahtaneet verryttelyhousut riippuvat hänen valtavan vatsansa alla. Instrumentti ei pysy käsissä, joten musisoinnista vastaa lämppärinä toiminut kotimainen Talmud Beach. Apupöydällä on kolme vichypulloa ja kokistölkki. Jälkimmäinen on avattu esiintyjälle valmiiksi. Pullot pysyvät kiinni.

Näky on surullinen, mutta sääliä on turha tuntea. Parempi on ostaa vaikkapa paita muistoksi ja tukea sillä artistia, joka 52-vuotiaana asuu yhä vanhempiensa luona Wallerissa, Teksasissa. Muistan lukeneeni, että Johnston keräsi jossain vaiheessa rahaa rakentaakseen vanhemmilleen toista taloa. Toivon, että kangaskassiin laittamani vähäiset roponi tuovat sen taas pari lankkua valmiimmaksi.

Johnstonin persoonasta kertoo paljon se, kuinka nopeasti tunne tirkistelystä ja sosiaalipornosta häviää. Artisti ei ole kunnossa (ja tuskin tulee koskaan olemaan) mutta tuntuu nauttivan esiintymisestä. Tai, oikeammin, se on hänelle elinehto: muutaman vuoden takaisesta The Devil And Daniel Johnston -dokumentista muistamme, kuinka tärkeää Johnstonille aina oli päästä esittämään musiikkiaan ja tulla tunnetuksi. Sitä eivät estäneet varhain oireilleet skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, saatikka niihin liittyneet lääkesekaannukset.

Tavastialla yleisö kuulee itseoikeutetusti rykelmän Johnstonin suurimpia hittejä. Vajaan 40 minuutin settiin mahtuvat Devil Townin, Walking the Cown, Casper the Friendly Ghostin ja Don’t Let The Sun Go Downin kivuliaat tulkinnat. Encoressa Johnston laulattaa yleisöllä Funeral Homea, ja yhteislaulu lähtee satakertaisena verrattuna 1990-levyn sympaattiseen livetaltiointiin. Viimeiseksi säästetty True Love Will Find You in the End saa viimeistään kyyneleet virtaamaan.

Johnstonin suurin anti laulunkirjoittajana on hänen kykynsä kertoa sinisilmäisen naivisminsa kautta tarinoita itsestään ilman minkäänlaista etäännyttämistä. Kun hän Peek a Boolla laulaa siitä, kuinka hän menetti junior high’ssa järkensä, ei kyse ole vertauskuvasta. Laulut paholaisesta ovat lauluja paholaisesta, johon Johnston uskoi, tai uskoo kenties yhä.

Casper the Friendly Ghost herättää kauhukuvia siitä keikkamatkasta, jolla Johnston erehtyi luulemaan itseään Kasper-kummitukseksi ja heitti isänsä kaksipaikkaisen lentokoneen avaimet ikkunasta ulos. Kaikki rakkauslaulut taas nivoutuvat Johnstonin ensirakkauteen, Laurie Alleniin, jolta hän ei koskaan saanut vastakaikua. Some Things Last a Long Time -kappaleessaan Johnston laulaa seinällään roikkuvasta kuvasta, johon liittyvät muistot eivät hälvene. Se kuva esittää melko varmasti nauravaa Laurieta, joka sittemmin nai hautausurakoitsijan.

Johnstonin mieli saattaa olla hänen omien paholaistensa riivaama, ja ymmärrys maailmasta ja asioista jotakin, josta emme sivustaseuraajina aivan saa otetta. Tärkeimmät asiat tuskin silti karkaavat hänen mielestään. Niitä Johnston kanavoi musiikkiinsa ja kuvataiteeseensa. Niistä saamme Tavastian lavallakin vilauksen. Enempää en voisi toivoa, ja enempää en osaa sanoa. Harvoin on Tavastia näin täynnä pyyteetöntä rakkautta, ja harvoin on sitä näin vaikea pukea sanoiksi.

Kiitos, Daniel, ja hyvää matkaa.