Kurt Vile kasvoi roudarista lavateknikkoja juoksuttavaksi taituriksi ja tähdeksi

Susanne Salmi vieraili maanantaina Tavastialla Kurt Vile and the Violatorsin keikalla. Bändi tarjosi vuorotellen akustista tunnelmointia, musertavia äänivalleja ja kaikkea siitä väliltä.

Teksti: Susanne Salmi, kuva: Matador

Kurt Vile & the Violators, Black Twig
Tavastia, Helsinki
3.6.2013

Muutamassa vuodessa voi tapahtua paljon.

Vielä vuonna 2011 itse yhtyeensä roudarina toiminut Kurt Vile juoksuttaa näinä päivinä lavateknikoitaan kuin vanha tekijä. Onneksi kehitys ei rajoitu pelkkään lisääntyneeseen pompotteluun: Vile ja taustabändi The Violators ovat saapuneet kolmatta kertaa Helsinkiin esittelemään kasvanutta ammattitaitoaan. Kesäkuun ensimmäisenä maanantaina Tavastian lavalle nousee neljä varsin harjaantunutta slacker-rokkaria, joiden keskinäinen yhteistyö sujuu saumattomasti.

Mitä philadelphialaisbändin esiintymisvarmuuteen tulee, kontrasti lämppäri Black Twigiin on huomattava. Energisestä lavapreesensistä huolimatta levy-yhtiö Solitin ylpeyttä silminnähden jännittää. Välispiikin aikana syykin selviää: ”Illan pääesiintyjä on niin kova.”

Keväällä massiivisen Wakin on a Pretty Daze -albumin julkaisseen Kurt Vilen kunnianhimo ei pääty kymmenminuuttisten kappaleiden levyttämiseen. Myös kiharapään keikat ovat polveilevia performansseja. Tavastialla kuultiin muun muassa massiivista vyörytystä, akustista hempeilyä ja kaikuja psykedeelisestä rockista.

Lo-fi-popista ammentava Vile on kameleontti, jonka kyydissä on hetkittäin vaikea pysyä – niin monesta eri suunnasta mies on vaikutteensa imenyt. Keikalla tämä korostuu entisestään. Vilen kaksi tuoreinta albumia, joilta lähes koko settilista on poimittu, toimivat parhaiten eheinä kokonaisuuksina. Tällaisten kokonaisuuksien pirstaloimisesta seuraava lopputulos on väkisinkin hieman epätasainen.

Avausbiisinä kuultu hyväntuulinen Wakin on a Pretty Day on pehmeine kitarasooloineen ja täyteläisine äänimaailmoineen kuin suoraan naapuriosavaltion mammutin The E Street Bandin kattauksesta. Vain hetkeä myöhemmin esitetty Was All Talk puolestaan muotoutuu kolmen kitaran luomaksi psykedeeliseksi pauhuksi, joka massiivisuudessaan karkaa kauas kappaleen hektisenä säksättävästä levyversiosta.

Hienoimmillaan Vilelle ominaiset musertavat äänivallit etäännyttävät kuulijan vallitsevasta ajasta ja tilasta. Hurjimmillaan – kuten setin lopussa kuullun Freak Trainin aikana – ne painavat lysyyn ja saavat ikävöimään kotiin unohtuneita korvatulppia. Lisäämällä yhtälöön epilepsiakohtausta enteilevän valonvälkkeen ja saksofoniin tarttuvan kakkoskitaristin Vile varmistaa, ettei kukaan läsnäolijoista jää täysin kylmäksi.

Melkoiseksi noiserockiksi taipuva soitanto kuulostaa hypnoottiselta, mutta saa kuulijansa kaipaamaan myös kontrasteja. Siksi Smoke Ring for My Halo -läpimurtolevyltä poimitun On Tourin rauhallinen, akustisella kitaralla näppäilty intro muodostuu keikan raikkaimmaksi hetkeksi. Kaiken pauhun keskellä hiljaa olemisen taito näyttäytyy yllättävänä rikkautena.

Aikoinaan lapsineroksikin tituleerattu Vile on yhtyeensä itseoikeutettu guru, mutta ilman Violatorsin tukea hän olisi hukassa. Keikan loppupuolella kuultu akustinen sooloesitys korostaa yhtyeen ja sen nokkamiehen välisen symbioosin merkitystä. Vaikka yleisö herkistyykin Vilen trubaduurimaisesti esittämän Peeping Tomboyn äärellä, jää sooloilusta hieman laimea jälkimaku.

Vasta Violatorsin paluu lavalle riemukkaan Puppet to The Manin myötä saa muistamaan, mitä rock voi parhaimmillaan olla: energistä ja äänimaailmaltaan rikasta yhdessä soittamisen riemua.