Rihanna
Hartwall-areena, Helsinki
28.7.2013
Tärkeimmät ensin: loppuunmyydylle Hartwall-areenalle esiintyneen Rihannan konsertti alkoi vain kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Tämä oli helpotus niille, jotka odottivat Hietsun hyisessä illassa yli tunnin viimeksi, kun barbadoslainen poppari täällä vieraili. Diivan elkeistä häntä on syytetty muutoinkin, myös nyt käynnissä olevan Diamonds-maailmankiertueen tiimoilta.
Diivailu näkyy ainakin siinä, kuinka Rihanna nojaa edellistä keikkaansa enemmän taustanauhoihin. Vahvan alun jälkeen hän ottaa yhä vähemmän lauluvastuuta, eikä usein jaksa avata suutaan, vaikka parempaakaan tekemistä ei lavalla olisi. Yleisöä laulatetaan paljon, myös kappaleissa, joita se ei koskaan ole ottanut omakseen. Laulaja myös purskahtelee nauruun kesken kappaleiden. Kyseessä on kiertueen Euroopan-osion viimeinen konsertti, joten loma häämöttää selvästi jo.
Tämä on hienoinen pettymys, kun muistaa, millaisia rock-tähden elkeitä hän Hietsussa esitti sitten, kun lopulta pääsi lavalle. Silloin hän oli pop-tähti, joka osasi kantaa vastuunsa livekokemuksen luomisessa. Nyt vaikutelma on paljon ristiriitaisempi.
29 kappaleen mittainen konsertti jakautuu viiteen näytökseen. Niistä ensimmäinen on visuaalisesti kutkuttavin: jättiscreeneillä pyörii antiikin veistoskuvastoa psykedeelisiin kaleidoskooppikuvioihin yhdistänyttä taidetta, joka kehystää sekä esiintyjää että ruuduille välillä heijastettua yleisöä. Keikan aloittaa Unapologetic-levyltä napattu Mother Mary -slovari, jonka Rihanna esittää polvillaan rukoillen. Yllään hänellä on Riccardo Tiscin suunnittelema upea, katumuotia haute coutureen yhdistelevä parka, joka istuu yhtälailla alkuhartauteen kuin sitä seuraavaan hiphop-swaggeriin.
Musiikillisesti ensimmäinen näytös nojaa uuteen tuotantoon. Phresh Out the Runway, Talk That Talk tai Pour It Up eivät ole kappaleina kummoisia, mutta viehättävän energiset tanssikoreografiat ja Rihannan välitön läsnäolo tuovat niille ryhtiä. Esiintymisessä on enemmän suunnitelmallisuutta kuin kahden vuoden takaisella festarikeikalla, mikä ei välttämättä ole huono asia.
Cockiness (Love It) toimii yllättäen livenä paremmin kuin levyllä. Yksitoikkoinen ja kaksimielinen hömppäbiisi saa lihaa luidensa ympärille, kun Rihanna leikkii haaroillaan ja hamuaa kädellään kookasta kullia jalkojensa väliin. Jos oman vartalon korostaminen onkin myöhemmin keikan aikana usein tarpeetonta ja jopa mautonta, istuu se tähän täydellisesti. Tämän Rihanna osaa.
Reggae-vaikutteinen toinen näytös on konsertin sympaattisin. You Da One, Man Down ja lopulta keikan ensimmäinen jättihitti, Rude Boy, soivat leppoisan seksikkäinä samalla kun ruuduille heijastetaan kuvia popparista poliisin pidättämänä. Näytös myös osoittaa, kuinka rikkaasta perinteestä Rihanna on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt jo ammentaa: alun modernista hiphopista siirrytään vaivatta karibialaiseen rytmimusiikkiin, ja luvassa on vielä housea, r&b:tä ja rockiakin.
Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä käy Rated R:ltä poimittu Rockstar 101, jonka ympärille rakennetaan moottoripyöristä, nahkasta ja pyrotekniikasta koostuvaa maskuliinista kuvastoa. Esiintymiseen tuo ironisen piirteen se, että kitarassa sooloilee edellisen kiertueen tapaan Extreme-kitaristi Nuno Bettencourt. Kummasta tulikaan lopulta se suurin rock-stara?
Kuten niin usein, kokee intensiteetti notkahduksen pakollisessa slovarivaiheessa. Rihanna on vahvimmillaan silloin, kun hän pääsee härnäämään, hyppimään ja näyttämään keskisormea. Loveeeeeee Song on toki Unapologeticin parhaita raitoja, erityisesti sillä vierailevan Futuren vuoksi, mutta kappaleet Love the Way You Lie, Take a Bow, Cold Case Love ja Hate That I Love You yhdistävä potpuri on voimaton. Ensinmainittu on toki omaelämäkerrallisuudessaan albumilta kuunneltuna, Eminemin osioilla ryyditettynä voimakas balladi, mutta saksittuna se ei ehdi nousta siivilleen.
Tämä kaikki on lopulta tyyntä myrskyn alla, sillä viimeinen viidennes koostuu maailman suurimmista tanssibiiseistä. Kertoo jotain Rihannan valtavasta tuotannosta ja hittisilmästä, että tässä vaiheessa voidaan vielä kuin huomaamatta tiputtaa putkeen We Found Loven, S&M:n, Only Girlin, Don’t Stop the Musicin ja Where Have You Beenin kaltaiset kappaleet.
Näytös on musiikillisesti niin täydellisen energinen, ettei sen soisi koskaan päättyvän – eikä sen tarvitsisi, sillä tanssihittejä jää takataskuihin vielä kosolti. Täysi areena tanssimassa Calvin Harrisin biittien tahtiin on kaunista nähtävää, kun mukaan vaivautuu vihdoin hyvä prosentti konservatiivisempaa istumakansaakin.
Siksi Staysta ja Diamondsista koostuva encore tuntuukin vain ja ainoastaan lussulta. Ei yleisöä voi ensin kiihdyttää bailaamaan paikkojaan märiksi, ja sitten luottaa kahteen tylsään voimaballadiin illan sinetöijinä. Kiertueen draaman kaari olisikin kaivannut viilausta: jos suosiolla nojattaisiin enemmän Rihannan vahvuuksiin, kuultaisiin slovarien ja parin uudemman fillerin sijaan sellaisia nyt pois raakattuja biisejä, kuten S.O.S., Cheers (Drink To That) ja Pon De Replay.
Toisaalta täytyy arvostaa sitä, ettei kiertueen käsikirjoituksessa mennä aivan helpoimman kautta. Sopii vain toivoa, että seuraavalla kerralla Rihanna myös sitoutuu paremmin sen toteuttamiseen eikä luota siihen, että vähäpukeinen keskivartalo hoitaa puhumisen.