Lama, Kakka-hätä 77 ja Abortti 13 Turussa – ”Vierailevana solistina ollut punkitar koki tarpeelliseksi laskea housunsa nilkkoihin ja esitellä stringejään”

Nuoret ja vanhat punkkarit esiintyivät äitienpäivän alla Turun Klubilla toisille nuorille ja vanhoille punkkareille. Meteliä, hävyttömyyksiä ja häijyä asennetta riitti.

Teksti: Kiira Kolehmainen, kuva: Jari Kaariainen

Lama
Kakka-hätä 77
Abortti 13

7.5.2011
Klubi, Turku

Hartaasti odotettu ilta oli vihdoin käsillä: Lama keikkailee jälleen kuuden vuoden tauon jälkeen. Viimeksi vuonna 2005 lavoille aktivoitunut suomipunkin kulmakivi on sopinut vanhojen ja uusien fanien iloksi toukokuulle Albumiklassikot-konserttisarjan nimissä kuusi keikkaa.

Sarjan toinen veto osui Turkuun, ja sehän oli nähtävä. Vuotta 2005 edeltäneet konsertit ovat jääneet minulta ikäni puolesta näkemättä, mutta tuon vuoden Provinssi- ja Puntalarockin vetojen erinomaisuuden nimissä odotin tältäkin kerralta paljon.

Illan aloitti Kankaanpään ammattikoulussa vuonna 1983 perustettu Abortti 13, jonka elinikä jäi 1980-luvulla varsin lyhyeksi, mutta joka aktivoitui uuden kokoonpanon kerta uudelleen kaksi vuotta sitten. Ikä ei painanut bändiä eikä soittajia, kun esimerkiksi Kankaanpään pikkukaupungin pikkusieluille tehty biisi Kpää latasi täyslaidallisen. Muutenkin soittajilla näytti olevan hauskaa.

Abortti-solisti Tapsan laahaava, temposta piittaamaton lausuntatapa ja osuuksiin ”panostaminen” vaatii hieman totuttelua, mutta toimii lopulta ihan kiitettävästi. Bändin ehkä tunnetuin kappale Suolia saatana sai vierailevaksi solistikseen paikallisen nuoren punkittaren, joka laulamisesta suoriuduttuaan koki tarpeelliseksi laskea housunsa nilkkoihin ja esitellä stringejään ja sukkanauhojaan. Performanssin muoto tämäkin.

Pääesiintyjää edelsi vielä Suomen virallisen punkkarin Teemu Bergmanin luotsaama Kakka-hätä 77. Klubi oli täyttynyt vasta ensimmäisen bändin jälkeen ja Kakka-hädän edessä riitti väkeä. Päihteitä ja elämän pieniä vastoinkäymisiä vilisevät biisit kelpasivat turkulaisyleisölle, vaikka baaritiskin kulmilta kuului useita ”paska bändi!”-huudahduksia. Liekö syynä ollut sitten yhtyeen nimivalinta.

Harvinaisen selvän oloisena tyylikkäässä Limp Wristin paidassa esiintynyt Bergman vinoili välispiikissä vanhojen ukkojen bändistä, joka soittaisi seuraavaksi. Rivien välistä erotti, että kyllä Kakkikselle kelpasi mainiosti pesti Laman paluukiertueen lämppärinä. Taisipa Bergman viitata Lamaan maailman parhaana yhtyeenä.

Bergmanin ja rumpali Mirkon lisäksi bändin kaksi muuta jäsentä jäivät lavalla melko huomaamattomiksi. Yleisöön vetosi eniten bändin debyytiltä löytyvä Elämä on huora, jonka kertosäkeen näyttivät osaavan kaikki lavan eteen pakkautuneet. Mikäs siinä, tarttuvahan se on: ”Olis edes hauskaa elämästä puolet / mutta eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret / joka päivä kusipäiden perseitä kun nuolet / elämä on huora sitten sinä kuolet.” Eipä siihen ole mitään lisättävää.

Vuoden 1982 itsenäisyyspäivänä Lepakossa ”viimeisen” keikkansa soittaneen Laman setti alkoi rehvakkaasti solisti Epen roiskuttaessa olutta yleisön päälle. Mikäs siinä heitellessä, ei näin tohkeissaan oleva yleisö moisesta välittänyt.

Suomen kamaralle ja Laman basistiksi palanneen Rane Raitsikan paikka oli merkitty lavalle raitiovaunuliikennemerkillä, jonka edestä herra huudahteli mikrofoniin suomeksi ja englanniksi. Hyvinvoivan oloisen Raitsikan seuraaminen lämmitti mieltä. Muutama ensimmäinen biisi meni lavan reunustalla hymyillessä ja tilanteen diggailemisessa, mutta sodanvastaisen Osmo älä onnu -rallin käynnistyttyä lavan edusta oli yhtä huutavaa ja hyppivää ihmiskasaa. Meno ei laantunut tämän jälkeenkään. Olen homo, Jeesukset, Iso Pasi, Anarkomarko, Turpa kiinni ja nussi – miten näistä voisi olla riehaantumatta?

Myös Lama-debyyttilevylle (1982) kuulumattomia biisejä kuultiin. ”No kuka sen haluaa huutaa?” Epe kysyi hieman vittumaiseen sävyynsä, ja joku eturivin intoilijoista karjui mikrofoniin äitienpäivän aattoon sopivasti Totuus löytyy kaurapuurosta -hitin introna toimivan ”Äiti!”-parahduksen. Lisäksi lainavetona tuli Unicefin Käkimassaa, yleisölle tuttua kauraa sekin.

Paikalla oli nuoremman polven lisäksi selvästi myös pari kourallista ihmisiä, jotka olivat nähneet Laman keikalla myös yhtyeen kulta-aikana 1980-luvulla. Kuopatuksi bändiksi Lama onkin tehnyt yllättävän monta paluuta. Parikymppisten ja keski-ikäistyvien fanien Klubille mahtui vielä niitä, jotka olivat käyneet diggailemassa Lamaa 1990-luvun alun paluun aikana.

Yhteisjuhlinta sujui melko hyvässä hengessä, järjestyksenvalvojat retuuttivat nähdäkseni vain kaksi nuorukaista sivummalle puhutteluun.

Soittajista yleisöön ottivat kontaktia vain Epe ja Raitsikka, mutta Epe huomioi muitakin bänditovereitaan esimerkiksi vinoilemalla vaarien lukulasien tarpeesta biisilistan lukemiseksi. Sekä Abortti 13 että Lama ovat siitä hienoja yhtyeitä, etteivät ne leikittele ikuisen nuoruuden kuvitelmilla. Ukot eivät ole enää parikymppisiä, eivätkä edes kuvittele olevansa.

Olisikin kiinnostavaa kuulla herrojen ajatuksia ja näkemyksiä Suomen punk-kuvioiden menosta 1980-luvulla ja nykypäivänä. Onko paluu lavoille keskisormen näyttämistä nykypunkin tilalle, nostalgian kaipuuta vai silkkaa soittamisen riemua? Kummankin orkesterin kohdalla toivon ja uskon, että motiivina toimii viimeksi mainittu.

Etenkin kun 2010-luvullakaan punk ei lyö rahoiksi niin, että se toimisi ainoana innoittimena kenellekään. Kuten asian kuuluukin olla.