Livearvio: Enrique Iglesias tarjosi yleisölle seksiä ja rakkautta, ja vain niitä

Iida Sofia Hirvonen kävi katsastamassa Enrique Iglesiaksen lempeä leiskuvan Hartwall-keikan. Mutta leiskuiko tällä kertaa hieman ylitse?

13.12.2014

Enrique Iglesias
Hartwall-areena, Helsinki
10.12.2014

Hartwall-areenan asvalttipihalla tuulee niin vankasti, ettei meinaa pystyssä pysyä. Kaksi pitkätukkaista naista tasapainottelevat piikkikoroillaan ja yrittävät hätäisesti kumota lonkerotölkit ennen Enrique Iglesiaksen konserttia.

Käyn kollegani Markus Hildenin kanssa salin ovien eteen odottamaan. Saamme heti seuraa. Lyhyttukkaisella naisella on meille asiaa. Hän kertoo olevansa huolissaan siitä, ettei Enrique ole päivittänyt minkäänlaista Facebook-statusta Helsingin keikasta.

”Enrique esiintyy tämäntyyppisissä halleissa miltei joka ikinen päivä. Hän on tehnyt niin liki yhdeksäntoista vuoden ajan. Erottuvatko päivät silloin lainkaan toisistaan? Tuntuuko esiintyminen enää miltään? Vai kelaako se vaan, että ’mitäs tänään, ahaa Helsinki, no joku Suomi, ihan sama, vedetääs nyt sitten kummiskin.’ Ja ajattele nyt meitä tässä, me ollaan sentään odotettu tätä iltaa kuukausikaupalla! Miten uskomatonta tämä kaikki onkaan, kun sitä tästä näkökulmasta ajattelee! Ja jos ne illat eivät ole samanlaisia, niin miten voi sanoa, mitkä illat onnistuvat ja mitkä eivät? Entä jos tästä illasta tulee sellainen huono ilta? Mistä artisti voi tietää, onko keikka ollut todella hyvä vai ei? ”

Nainen kysyy hengästyneenä. Hän pohtii, onko suomalainen yleisö tarpeeksi ”messissä”, jotta keikka voisi jäädä Enriquen mieleen. Onhan arki-ilta ja kaikkea.

Kysymykset johdattavat suoraan livepopmusiikin syvimpien peruskysymysten äärelle. Fanit eivät odota illalta ainoastaan sitä, että he saavat itse kuulla lempikappaleitaan, nähdä hienon shown ja bailata toisten fanien keskellä. Myös artistin nautinto on oleellinen osa elämystä. Fanien täytyy voida uskotella itselleen, että ilta on tuntunut myös esiintyjän mielestä erityiseltä. Että he ovat jättäneet ikuiset jäljet artistin sydämeen. Yleensä muutama liikuttuneen oloinen välispiikki riittää illuusion muodostumiseen.

Naisen huoli osoittautuu turhaksi. Konsertti on loppuunmyyty. Vaikka permannolle on tuotu penkit, ihmiset pomppaavat ylös heti Enriquen ilmestyessä lavalle lippiksessä ja t-paidassa. Hän aloittaa biisillä nimeltä I’m a freak, joka kertoo seksifriikin monomaanisista mielenliikkeistä seksin ympärillä. Screenillä pyörii jonkinlainen fraktaali, jossa vilisee verkkosukkahousuisia naistensääriä.

”Olen aidosti yllättynyt, että Enrique Iglesiakselta löytyy vielä Suomesta näin paljon faneja. Hänhän on sinänsä tylsän oloinen poptähti. Ei tanssitaitoa, ei tanssiryhmää, eikä muutenkaan sen kummempaa showta. Välispiikeissäkin hän vain toteaa, että ’this is not my favourite song, but i kind of like it, i like it, i like it, so Im gonna sing it….’ Ja silti yleisö on täällä aivan yhtä fiiliksissä kun esimerkiksi Justin Timberlaken keikalla!” valistaa Markus Hilden, jolla on isoista hallikonserteista minua paljon enemmän kokemusta.

Hartwall-halli laulaa, taputtaa ja bailaa innokkaasti mukana, kun espanjalaishurmuri esittää kappaleita koko yhdeksäntoista vuotisen uransa ajalta. Vanhemmat biisit ovat siirappisen kirkasotsaista latinopoppia, kun taas 2010-luvun tuotanto koostuu suoraviivaisemmasta bilemusasta.

Sanoitukset pyörivät kuitenkin edelleen kahden aiheen ympärillä:

1) Enrique hiippailee yön hämyssä ja näkee tyrmäisevän naisen. Hän toteaa ”I like your body” tai ”I like the way you move” ja ”You make me feel like going crazy …”, ja lähtee päättäväisesti tämän perään. Naistenmiehen rooli muuttuu joissain paikoin piinaavaksi lähentelijäksi, kuten kappaleessa, jossa hän laulaa ”You can run, you can hide but you can never escape my love”.

2) Enrique on viettänyt lemmekkäitä hetkiä upean naisen kanssa. Heidän tiensä ovat kuitenkin erkaantuneet, ja tunnelmallisessa balladissa haikaillaan mennyttä takaisin.

Viihdeutisten mukaan Enriquella on joskus tapana poimia yleisöstä naisia ja tuoda ne lavalle suukoteltavaksi. Suomen keikalla hän kuitenkin yllättää tempaisemalla kainaloonsa algerialaisen pukumiehen. Mies hymyilee leveästi, kuin ei voisi uskoa hyvää tuuriaan. Enrique kysyy häneltä: ”Are you driving?” ja kaataa shotin kirkkaan näköistä viinaa. Bändi alkaa soittaa Stand by Me:tä, jonka aikana Enrique ja onnekas algerialaismies tyhjentävät koko viinapullon. Biisin puolessavälissä Enrique tyrkkää mikrofonin algerialaiselle ja sysää tämän valokeilaan. Algerialainen hoippuu ympäri lavaa ja kiljahtelee mikrofoniin ”OOH… DARLING… STAAND… BY MEE… OOOH… STAAND… BYY MEE…”

Lopussa hittien avulla korkealle kohonnut tunnelma hieman lässähtää, kun setti päättyy kappaleeseen nimeltä Tonight I’m fucking you. Naisvoittoisen yleisön joukossa näkyy epäuskoisia katseita. Onko pakko ilmaista asia noin suoraan? Onko tämä nyt jo mautonta? Yleisö kuitenkin tanssii keikan uskollisesti viimeiseen tahtiin saakka.

”Enriquehan voisi olla aivan huippu artisti, jos hänellä olisi vaan vähän parempia biisejä. Hän on poptähti niille, jotka eivät oikeastaan välitä musiikista. Fanit kuitenkin varmasti nukahtivat tyytyväisenä.”

Markus summaa fiiilikset, kun poistumme kuumien rytmien parista hyiseen viimaan.

Iida Sofia Hirvonen

Lisää luettavaa