Tuukka Tuomasjukka kävi Gim Kordonin kymmenennellä keikalla Tavastialla. Yhtye oli ystävien seurassa, mutta tekniikka ei ollut bändin puolella.
Teksti: Tuukka Tuomasjukka, kuvat: Jari Lam
Gim Kordon, Pietarin Spektaakkeli
Tavastia, Helsinki
14.5.2014
Kun kävelen Urho Kekkosen katua tuttuun rock-pyhättöön, spekuloin illan keikan olevan kevään tapaus. Paljon hypeä herättäneen Gim Kordonin levynjulkkarit Tavastialla Ei ole helppoo -levyn tiimoilta on ollut oman somekuplani olennainen puheenaihe.
Sisällä ollaan eri mieltä. Lämppärin showtimeen on kymmenen minuuttia, ja Tavastialla on kourallinen porukkaa. Ilta lähtee kuitenkin käyntiin mallikkaasti, kun Pietarin Spektaakkeli lämmittelee yleisön puhebluesillaan. Vähäeleisessä triossa Pietarin rinnalla basisti Mitja Tuurala pyörittelee kontraa lätkytyksen välissä ja rumpali Tyko Haapala soittaa pientä settiään välillä marakassilla. Yhteissoitto on tiukkaa, ja viimeisetkin ennakkoluulot karisevat, kun Tyttö lähtee tanssimaan alkaa soida. “Vaikka suomalainenhan ei tanssi vielä tähän aikaan”, Pietari toteaa kappaleen jälkeen vedoten kellonaikaan. Ensimmäiset kuitenkin joraavat estottomasti lattialla, joka täyttyy vähitellen.
Setti on rento aloitus, joka kasvaa loppua kohden ja lämmittelee yleisön erinomaisesti. Pietarin blues jää kliimakseissaankin pienemmäksi kuin pääesiintyjän kitararock, joten päällimmäisenä tuntuu odotus.
Pakollisen kaljanhakutauon jälkeen jännitys tiivistyy. Kun Gim Kordon astuu lavalle, Tavastian ovat täyttäneet päälle kolmikymppiset. Juttelen takapöydässä keikalle saapuneen nuoren naisen kanssa, joka kertoo syyksi keikalle tuloon mallivastauksen: Sonic Youth ja näppärä sanaleikki laulaja-basisti-kitaristi Kim Gordonista. Klubin täyttänyt väki olisi hyvin voinut olla katsomassa Sonic Youthia aikanaan, tai vähintäänkin viettänyt nuoruutensa surisevan kitararockin ääressä.
Yhtye laittaa ilan kevyesti käyntiin kappaleillaan Kaikki hyvin on ja Se on muutos. Erityisesti jälkimmäisessä laulaja-kitaristi Aleksi Pahkalan falsetit vaikuttavat, kuten myös bändin kyky tasapainottaa melodiat ja junnaavat melusaastesoolot.
Fiilis pysyy korkealla ja keikan alku on yhtä juhlaa. Singlet Sä oot mun unelma, beibe ja Ei ole helppoo sytyttävät luonnollisesti yleisön ja kaikilla on mukavaa. Kitaran vire riipii korvia, mutta se istuu kokonaisuuteen. Pelin nimi on kuitenkin punk rock, ei liikaa hiomista tai yksityiskohtiin takertumista.
Tunnelma klubilla on muutenkin rento. “Sä oot ystävien seurassa”, saa Radio Helsingin juontajanakin toimiva Pahkala kuulla viritystaukojen aikana. Keikka vaikuttaa ystäväporukan illalta, ja biisien välissä bändi on rento ja päätyy usein huulenheittoon yleisön kanssa.
Vahvojen kappaleiden putki jatkuu, kun seuraavaksi singleksi paljastettu Sateessa alkaa soida. Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, että tekniset ongelmat jäävät keikan rasitteeksi. Kitara lakkaa kuulumasta useampaan kertaan ja kertsistä katoaa pätkiä, kun Pahkala selvittelee ongelmaa eikä ehdi mikille. Trio-soitossa ei olisi varaa tällaiselle, vaikka asenne olisi miten punk. Tämä on erityisen sääli, sillä lopussa kappale lähtee hienoon nousuun, kun useampi kertosäe sujuu ongelmitta.
Keikan loppu ei onnistu säväyttämään. Soittoa leimaa sähellys, eikä edes levyn vahvimpiin kappaleisiin lukeutuva Kaupunki tappaa sielunsa sähköistä tunnelmaa. Kohteliaat taputukset ja encore kuullaan toki keikan jälkeen, kuten myös vuolaat kiitokset paikalle saapuneelle yleisölle.
Illan aikana tuntuu vahvasti siltä, että bändi oli liian pieni lavalle. Äänivalli oli toki vaikuttava ja vahvojen biisien aikana ongelmaa ei ollut, mutta erityisesti suvantokohdissa keikalta jäi kaipaamaan intiimiyttä. Tavastia oli nyt puolillaan, joten keikka olisi voinut toimia paremmin tiiviimmässä tilassa. Yksittäisiä joraajia löytyi, mutta yleisössä ei välittynyt fiilistä: tämä tuntui kaverikeikalta, jossa nyökytellään päätä tutuille.
Keikan jälkeen olen hämmentynyt. “Sellanen olo, et pitää mennä kotiin ja kuunnella Sonic Youthia”, nurkkapöydän keikkatuttava tiivistää tuntoni narikkajonossa. Levyn biisien olisi luullut toimivan nimenomaan livenä. Tietty hiomattomuus kuuluu asiaan, mutta nyt sai toivoa, jospa seuraava biisi menisi ilman ongelmia.
Vaikka häiriöt turhauttivat, oli keikassa kuitenkin jotain maagista. Tekniikan ongelmille ei lopulta voi mitään. Ehkä ensi kerralla paremmin, kaverit.