Livearvio: Helsingissä järjestetty Unioni-metallifestivaali oli napakymppi

Kuva: Sami Turunen

Arch Enemy, Katatonia, Insomnium, Swallow the Sun, Lost Society, Solstafir ja kumppanit viihdyttivät Juha Wakosta Helsingin Circuksessa.

Teksti: Juha Wakonen, kuvat: Sami Turunen

Unioni-festivaali
The Circus, Helsinki
19.–20.9.2014

Ensimmäistä kertaa järjestetty raskaaseen musiikkiin keskittyvä Unioni-festivaali tarjoili kahtena loppuunmyytynä iltana melkoisen kavalkaadin hienoja bändejä ja mainiota musiikkia. Tapahtumapaikkana toimi Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva The Circus, joka pysyi pystyssä armottomasta metallimyrskystä ja väenpaljoudesta huolimatta.

Metallifestarit ovat siitä mukavia, että ne tuppaavat olemaan paikasta ja vuodenajasta riippumatta lähes täsmälleen samanlaisia. Ihmiset pukeutuvat bändipaitoihin, juovat paljon ylihintaista ja laadultaan täysin ruokotonta olutta sekä keskittyvät kuuntelemaan musiikkia. Viikonloppusotilaita ei näissä bileissä pahemmin käy, eikä viikonlopuksi viihteelle vaihtaneen porvariston hillityn charmin rakoilemista tarvitse myötähäpeillen todistaa. Sellaiset tapaukset tuntuvat pysyvän Ruisrockin ja herätysjuhlien kaltaisten perinteisten kesäjuhlien yksinoikeutena.

Festivaalin polkaisi perjantai-iltana käyntiin kotimainen The Man-Eating Tree, joka tuntuu kasvatellaan kaikessa hiljaisuudessaan omia maanalaisia juuriaan vuonna 2011 julkaisemansa Harvest-levyn jälkeen. Viime vuonna yhtye kuitenkin löysi kahdella ensimmäisellä levyllä laulaneen Tuomas Tuomisen tilalle uudeksi solistiksi Antti Kumpulaisen – ja hienosti mies tonttinsä kyllä hoitaa. Man-Eating Treen Unioni-keikalla kuultiin myös kokonaan uutta materiaalia, joka lupaa aiempaa raskaampaa rypistelyä.

Rauhallinen tunnelmointi oli tipotiessään, kun lauteille nousi jyväskyläläinen thrash-kvartetti Lost Society. Todistin näiden nuorien jätkien vallatonta ja täysin pidäkkeetöntä lavaenergiaa viimeksi tämän kesän Tuska-festivaaleilla, ja olikin hienoa huomata, etteivät nämä viilenneet syyskelit olleet kohmettaneet bändin myllyä pennin vertaa.

Braindead Metalheadin ja Attaxicin kaltaiset vauhtirallit saivat Circuksen seinätkin pullistelemaan, ja vaikka Lost Societyn keikka ei kestänytkään kuin rahtusen reippaan puoli tuntia, oli sen jälkeen vaikea saada hetkeen henkeä.

Insomnium.
Insomnium.

Ensimmäisen täyden tunnin mittaisen soittoajan lunasti itselleen melodista kuolonmetallia soittava Insomnium. Joensuulaisbändin esiintymiset ovat takuuvarmoja ja täyttä tavaraa, mutta henkilökohtaisesti en vain koskaan innostu yhtyeen näkemisestä livenä. Olen kuunnellut ja fanittanut bändiä aina sen ensimmäisestä levystä saakka, mutta keikalla kappaleiden tunnelmat ja yksityiskohtaiset koukut puuroutuvat todella hankalasti nieltäväksi jöötiksi.

Lisäksi en ole koskaan ymmärtänyt, miksi Insomnium ei keikoilla hyödynnä enempää Dying Chantin ja Against the Streamin kaltaisia menevämpiä kappaleitaan. Unionin lavallakin yhtye tyytyi maalailemaan tunnelmia raskailla siveltimenvedoilla, ja vaikka esimerkiksi Revelationin ja One for Sorrow’n aikana homma sai kunnolla ilmaa siipiensä alle, mieleenpainuvampaa keikalla oli vieressä seissyt tyyppi, joka keskittyi ottamaan kännykällä valokuvia tyttöystävänsä rinnoista.

Insomnium.
Insomnium.

Perjantain festivaali-illan kiistaton pääesiintyjä oli silminnähden uutta polttoainetta tuomiopäivänkoneeseensa saanut Arch Enemy. Yhtyeen kisakunto ja erityisesti kitaristi Michael Amottin riffienkirjoituskynä tuntuivat tylsyvän asteittain kahden edeltävän levyn aikana, mutta uusi War Eternal on täysin toista maata. Tarttuvat melodiat ja nopea, äkäinen death metal yhdistyvät albumilla saumattomammin kuin koskaan, ja uusi laulaja Alissa White-Gluz täyttää taustatekijäksi vetäytyneen Angela Gossow’n suureet saappaat hienosti.

Jos White-Gluz vetääkin hyvin levyllä, niin keikalla hän on täyttä timanttia. Silminnähden innostunut laulaja huokuu taistelutahtoa ja energiaa, joka tempaa mukaansa sekä yleisön että loput yhtyeen miehistöstä.

Arch Enemy.
Arch Enemy.

Arch Enemy veti täyden puolentoista tunnin setin, ja pelkästään hyvää kielii se, että tunnelma ei notkahtanut kertaakaan. Jopa yleisö jaksoi riehua täysillä vielä kahdet encoret, kun bändi soitti tunnelman kattoon ja siitä läpi Yesterday is Dead and Gonen ja Nemesiksen kaltaisilla biiseillä.

Uudelta levyltä kuultiin alun Tempore Nihil Sanat (Prelude in F minor) -intron lisäksi nimikkokappale sekä You Will Know My Name ja As the Pages Burn. Oman ääneni onnistuin huutamaan kadoksiin viimeistään No Gods, No Masters -biisin aikana.

Arch Enemyn Unioni-keikka on yksi parhaimpia livevetoja, mitä olen yhtyeeltä koskaan onnistunut näkemään. Tuntuu myös todella hienolta seurata vierestä bändiä, joka nauttii soittamisesta ja esiintymisestä. Tällainen energia tarttuu yleisöön aina paremmin kuin yksikään tehoriffi, vaikka niistäkään ei pulaa illan aikana ollut.

Arch Enemy.
Arch Enemy.

Lauantai 20.9. 2014

Perjantain rivakan tykityksen jälkeen lauantaina hidastettiin selvästi tahtia. Yleisö tosin ei festariväsymyksestä näyttänyt pahemmin kärsivän, vaan sali täyttyi huomattavasti perjantaita aikaisemmin – ja narikkaan ei karattu ennen kuin illan viimeinen esiintyjä sai settinsä valmiiksi.

Itse festivaalin järjestelyistä oli tässä vaiheessa kuulunut vain pientä nurinaa. Ilmeisesti järjestysmiehet olivat sen verran virkaintoisia, että edes kaikki rannekkeen hankkineet eivät olleet päässeet takaisin sisään erehdyttyään ulos tupakalle tai haukkaamaan raitista ilmaa. Höllempää otetta välijaloittelun sallimisessa sopisi ensi kerralla harkita, etenkin kun eteiseen kasattu paikan ainoa ruokapaikka tarjoili lähinnä vain nakkisämpylöitä ja lihapiirakoita.

Lauantain ensimmäinen esiintyjä oli kotimainen melodista ja paikka paikoin hienon progressiivistakin kuolometallia soittava Barren Earth. Tämän vuoden tammikuussa yhtye ilmoitti, että Mikko Kotamäen tilalle on uudeksi laulajaksi kiinnitetty färsaarelaisen doom-bändi Hamferðin Jón Aldará. Unioni-keikka olikin nyt ensimmäinen kerta, kun pääsin näkemään Aldarán esiintyvän ja täytyy heti kättelyssä sanoa, että hän lunasti paikkansa enemmän kuin mallikkaasti.

Barren Earth on hyvässä sykkeessä. Bändi veti asiallisen keikan, joka turhasta ilmeettömyydestään huolimatta jätti haluamaan lisää.

Aldarán ääni taipuu syvän ja tumman murinan lisäksi aivan huikean ilmeikkääseen puhtaaseen lauluun, jota väläyteltiin runsaasti myös vastikään valmistuneelta mutta vielä julkaisemattomalta levyltä soitetussa biisissä. Kappaleesta jäi tosin aivan erityisesti mieleen sen loppupuolella kuultu jumalattoman hieno soolo, joka kummitteli mielessä vielä pitkään lauantai-illan jälkeenkin.

Seuraavana Unionin lavalle nousseella Swallow the Sunilla oli siinä mielessä epäkiitollinen asema, että reilussa puolessa tunnissa ei montaa hitaasti avautuvaa ja tunnelmallisen doomahtavaa raskasta rallia soiteta. Ja vaikka yhtyettä ei huulenheitoksi äityvistä esiintymisistä tunnetakaan, tällä kertaa keskityttiin niin armottomasti musiikkiin, että The Giantin alussa yleisöäkin pyydettiin jo lopettamaan taputtaminen.

Harmillisen lyhyt mutta sitäkin tiheätunnelmallisempi ja mieleenpainuva keikka vedettiin läpi kokemuksella ja itsevarmuudella. Vuosien varrella nämä kivipaasien raskaita riffejä viskovat kotimaiset jättiläiset ovat oppineet myös liikkumaan lavalla, ja eturivin soittajien yhteinen hidas päänheilutus oli mahtavan näköinen lisä lauteilta verkkaisesti valuvaan tunnelmaan. Settiin oli mahdutettu myös yksi yhtyeen parhaista kappaleista, These Woods Breathe Evil.

Kaksipäiväisen festivaalin parhaimman keikan veti kuitenkin islantilainen Sólstafir, joka on julkaissut äskettäin todella vuolaasti kiitosta keränneen uuden levynsä Ótta. Yhtye tuntuu levy toisensa jälkeen liikkuvan yhä kauemmaksi metallimusiikista, mutta sen raskaat ja mystistä tunnelmaa huokuvat kappaleet sopivat Unionin lauantain kattaukseen täydellisesti.

Sólstafirilla on pitkään ollut erityinen suhde Suomeen, ja keikkatilanteessa tämä todella näkyy päälle. Bändi nauttii soittamisesta, antaa kaikkensa ja saa vedettyä yleisön musiikkinsa imuun tavalla, joka näinkin hankalasti määriteltävuä kappaleita tekevältä porukalta on aikamoinen saavutus.

Ennen keikan alkua uskalsin pari kertaa mielessäni toivoa, että yhtye soittaisi Ótta-levyä aiemmalta Svartir Sandarilta mahtavaa riffittelyä ja lähes joikaamiseksi ylevöitettyä laulamista sisältävän biisinsä Þín orð. Mutta kun yhtye aloitti koko settinsä tällä kappaleella, meinasivat jalat lähteä alta. Nimikkobiisin lisäksi uudelta albumilta kuultiin myös eri vuorokaudenaikoihin viittaavaat Dagmál, Rismál ja Miðdegi. Vanhempaa materiaalia edusti lähinnä vain Köld-levyn pitkä ja tunnelmallinen päätösraita Goddess of the Ages, jonka aikana Sólstafirin vokalisti ”Addi” Tryggvason hyppäsi lavalta yleisön joukkoon kättelemään ihmisiä.

Islantilaisten tunnelmametallistien keikka oli sanalla sanoen täydellinen. Soundeista alkaen kaikki asiat ja tähdet olivat kohdillaan, ja kollektiivisesta hurmoksesta sai helposti kiinni. En voi muuta kuin toivoa, että yhtye palaisi pian Suomeen soittamaan.

Lauantain ja samalla koko festivaalin viimeisistä hitaista vastasi ruotsalainen pitkän linjan metallibändi Katatonia. Ja tähän väliin täytyy kirjoittaa auki eräs tunnustus: itse kuulun nimittäin siihen koulukuntaan, jonka mielestä Katatonian ensimmäinen albumi Dance of December Souls (1993) on edelleen yksi parhaista koskaan julkaistuista musiikkilevyistä. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin todeta, että vaikka olen seurannut yhtyettä aina uusimpaan levyyn saakka todella tiiviisti, ei se nykyisessä pelkkään melankoliaan taipuvassa ilmaisussaan oikein ole jaksanut vakuuttaa.

Keikoilla yhtye on täsmälleen kuten levylläkin, takuuvarma ja täysin yllätyksetön. Se kuulostaa hetken aivan saamarin hyvältä, mutta jonkin ajan kuluttua jalat tuntuvat raskaalta ja puudutus leviää hitaasti ylöspäin.

Eskimoilla ei ole yhtä montaa sanaa lumelle kuin Katatonialla on ahdistukselle, ja vaikka tässä piileekin bändin luovuuden vereslihalle raavittu sydän, liika on yksinkertaisesti liikaa. Yhtye on tehnyt yhtä ja samaa levyä aina Discouraged Onesista (1998) saakka.

Kolikolla on myös toinen puoli. Katatonia on hionut depressiivisen, raskaasti päälle käyvän musiikkinsa lähes täydelliseksi, ja kyllähän tämä myös lavaesiintymisessä näkyy. Laulaja Jonas Renksen ääni on myös yksi persoonallisimpia ja tunnelmallisimpia mitä tiedän, ja Unioni-keikalla bändi suoraan sanottuna soitti minut kumoon. Vaikka en Katatonian uudempaa materiaalia kympillä vieläkään fanita, lauantain keikka oli lopuksi otettuine yhteiskuvineen kaikkineen mieleenpainuvimmista koko vuonna.

Encorena soitettiin The Great Cold Distancen hienoin kappale My Twin, ja koko setti päätettiin levylläkin aivan rusentavan masentavalla July-tunnelmalanauksella. Uusin levy Dead End Kings oli tietysti hyvin edustettuna, mutta Viva Emptinessiltä kuultiin Ghost of the Sun ja Last Fair Deal Gone Downin hitti Teargas sai yleisöltä aivan fantastisen vastaanoton.

Unioni-festivaalin ensimmäinen vuosi oli aika tarkkaan napakymppi.

Kahteen päivään saatiin mahtumaan kiitettävä määrä hienoja bändejä ja erilaisia tunnelmia. Loppuunmyydyistä lipuista huolimatta Circuksen tila veti väkeä hyvin, toisin sanoen esimerkiksi vessaan tai oluthanoille ei joutunut jonottamaan puolta iltaa. Perjantaina Insomniumin ja Arch Enemyn seteissä soundit tuppasivat välillä puuroutumaan pahasti, mutta lauantaina tätäkään ongelmaa ei enää ollut. Ensi vuotta kelpaa jäädä odottamaan.