Livearvio: Huhut The Nationalin turvonneisuudesta ovat rankasti liioiteltuja

Julius Töyrylä

The National on nauttinut parin levyn ajan niin kaikenkattavaa arvostusta, ettei ole ihme, että hehkutus alkaa herättää jonkinlaista vastareaktiota. Torstaisella jäähallikeikalla ollut Jean Ramsay kuitenkin kirjoittaa, että yhtyeen taika on tallella.

Teksti: Jean Ramsay, kuvat: Julius Töyrylä

The National, This Is the Kit
Jäähalli, Helsinki
31.10.2013

Tylsä sateinen päivä. Postkoitaalinen tunnelma. Juon kylmää kahvia ja tuijotan ikkunasta ulos.

Eilen näin The Nationalin kolmannen kerran.

Kuten sanonta kertoo, kolmas kerta toden sanoo. Ja niin teki. National oli kaikkea sitä mitä siltä pystyin toivomaan: oma juro ja hieman hölmö itsensä, pienten ihmisten suurta musiikkia.

Rakastan tätä yhtyettä. Se on kuin ystävä, nuhjuinen ikätoveri, jolla on samat ongelmat ja ilonaiheet. Matt Berningerin lyriikat ovat nerokkaita fragmentaarisuudessaan, sillä niiden väleihin voi sijoittaa itsensä. Berninger kirjoittaa kuin kännipuheluita neljän promillen humalassa elämänsä rakkaudelle soittava nynny, jonka mutinoissa on timantteja ja turhuuksia sekaisin.

Keski-ikäistyminen on siinä vaiheessa, että Berningerillä on nykyään silmälasit. Vaikutelma kirjallisuuden professorista vahvistuu edelleen. Jotain häiritsevän limaista niissä myös on. Ukko näyttää snadisti pedofiililtä.

National3

Muuten hommat ovat melko samalla lailla kuin ennen. Dessnerin veljekset Aaron ja Bryce sivaltelevat kitaroillaan lavan molemmin puolin, välillä maalaillen vesiväreillä, välillä skalpellilla leikaten. Perinteistä komppia ei näiltä kavereilta juurikaan tule, mutta rytmisiä nakutuksia ja motorik-osia ja dempattuja rytmejä senkin edestä.

Yhtyeen sydän on keskipisteessä villisti ja luovasti soittava rumpali, jonka soitossa ei ole mitään järkeä, mutta joka toimii silti nerokkaasti. Sivutukea näyttää vuosi vuodelta entistäkin alkoholisoituneemmalta näyttävä basistiveljensä.

Se mitä intiimiydessä on menetetty, on suureleisyydessä voitettu. National on aina, pienillä lavoillakin, ollut stadionluokan bändi, ja oli hämmästyttävä huomata kuinka hyvin sen suuri sointi täyttää Nordenskiöldinkadun betonibunkkerin. Tuntui kun joku osa olisi vihdoin loksahtanut paikalleen: nyt yhtyeellä on sen soundin vaatimat raamit.

Muutenkin pitää antaa miksaajalle ja huikealle lavatekniikalle erikoiskiitokset: soundi oli puhdas ja nyanssit selkeitä, eikä tulppiakaan tarvittu. Aikamoinen saavutus.

National4

Ilokseni sain myös huomata, että uuden levyn kappaleet toimivat hienosti livenä. Trouble Will Find Me on vuoden hienoimpia levyjä, tai kuten viisaampi kollega Samuli Knuuti Facebookissa totesi: ”Nationalin uusin on vuoden ’kasvaja’. Paha niille, jotka kuuntelivat sen puolitoista kertaa Spotifysta ja siirtyivät pettymään seuraavaan levyyn.”

Itse olen huomannut saman. Ostin levyn kesän alussa ja kuuntelin sitä tauotta. Hitaasti avautuvat samankuuloiset kappaleet paljastivat sisältään tutun, mutta jotenkin entistä syvemmän maailman. Levyllä ei ole Boxerin klassista muodon puhtautta tai High Violetin massiivisuutta, vaan pikemminkin sen nuhruisessa harmaudessa on jotain kotoista. Tähän levyyn uppoaa kuin lämpimään kylpyyn. Sen rakenteen homogeenisuudessa on jotain lohdullista. Se on kuin vesi jossa kellut, läpäisemätön ja lempeä.

Nämä laulut sopivat siis täydellisesti lokakuisen sateiseen Helsinkiin. Niistä kuultiinkin valtaosa, kaikkiaan kymmnen levyn 13 kappaleesta.

Muutoin setti oli varsin tuttu ja turvallinen, sisältäen aiempien levyjen suuria suosikkeja (All The Wine, Slow Show, Abel) ja pakolliset High Violetin heinäsirkkaparvet (Terrible Love, Bloodbuzz Ohio). Fake Empire päätti setin (ja sai yleisön taputtamaan mukana niin että rumpalilla oli täysi työ muuttaa biittiä kuten kappaleen sovitus vaatii) ja ”vailla vahvistimia” akustisena esitetty Vanderlyle Crybaby Geeks päätti encoret.

Mr. Novemberin aikana Berninger kaarsi pelaaja-aition edestä yleisöön taistellen tiensä takaisin lavan keskikohtaan pitkää mikkipiuhaa pitkin. Ei ihan niin helppoa enää tässä mittaluokassa.

Hienoja olivatkin pikemminkin pienet lisämausteet. Sorrow sai uuden, huikean tason lavan taustalla erilaisia soittimia vaihdelleen kiertuemuusikon vetopasuunasoolosta. Trouble Will Find Men aikana huvitusta aiheutti Aaron Dessnerin huuliharpputeline. Dessnerin pystypiano toi myös lisää Squalor Victorian kaltaisiin lauluihin ja innosti osaltaan Berningerin tuijottamaan syvälle sielunsa mustuuteen, joka purkautui kappaleen lopussa tuskaisena huutona. Näitä punkahtavia purkauksia oli ilo seurata, ne rikkoivat pullavan tunnelman juuri sopivasti.

Lavan yksinkertainen mutta toimiva kuutiomainen valosuunnittelu taustaprojektioineen oli upeaa katsottavaa, ja teki visuaalisesti melko tylsästä bändistä mielenkiintoisen.

Vaikka mussutusta kuuluu nyt ja kuului ennen keikkaakin, on pakko sanoa että olen tyytyväinen. Ehdottomasti paras niistä kolmesta kerrasta kun olen yhtyeen nähnyt. Nillitykseen on varmasti perimmäisenä syynä hienoinen National-backlash, joka on toki ymmärrettävää Boxerin ja High Violetin menestysten jälkeen.

Kuvaavaa on, että Jäähallista valitettiin keikkapaikkana jo silloin kun liput tulivat myyntiin. Typerää ennakkoluuloisuutta.

Eilisilta todisti sen, että DDR-betonikin soi kauniisti, kun on osaavat tekijät asialla.

Ikävä kyllä samaa ei voi sanoa illan avanneesta This is The Kitistä. Sympaattisen ja kivan oloisia nuoria brittiläisiä ihmisiä, mutta bändinä täysin unohdettava tapaus. Yleisvaikutelma oli kuin Viisikko olisi esittänyt Cranberriesiä esittämässä The Sundaysiä, mutta lopputulos kuulosti silti oikeastaan vain ja ainoastaan Sixpence None the Richeriltä.

National_setti