Livearvio: Madridissa nähtiin, kuinka kolkko synapop saadaan yltämään kiihkeään ja likaiseen euforiaan

Taneli Hermunen vieraili Espanjan Madridissa katsomassa arvostetulle Captured Tracks -merkille levyttävää yhdysvaltalaista Soft Metalsia. Ensimmäisen Euroopan-kiertueensa kaupungista startannut synapop-duo voitti haikeilla ja aavemaisilla melodioillaan kriitikon oitis puolelleen.

Teksti ja kuva: Taneli Hermunen

Soft Metals
La Charada, Madrid
22.4.2014

Madridin keskustan kadut hohkaavat tyhjyyttään. On tiistai-ilta. Atletico pelaa Mestareiden liigaa ja ottelu näytetään kansallisen kanavan kautta jokaisessa kodissa. Maassa, jossa lähes joka toinen nuori on työttömänä, tällaisilla asioilla on merkitystä.

Lopulta yhdysvaltalaisen Soft Metalsin ensimmäisen Euroopan-kiertueen ensimmäiselle keikalle saapuu vain runsas kourallinen kuulijoita, vaikka esiintymisaikaa siirretään eteenpäin jalkapallo-ottelun ympäriltä lähes tunnilla alkuperäisestä.

Soft Metals on koostumukseltaan kliseinen elektropop-duo. Kosketinsoittaja Ian Hicks on juuri se IT-vastaavana toimiva musanörtti, joka salaa haaveilee samassa kerroksessa työskentelevästä solistista Patricia Hallista. Hall ei puolestaan niinkään muistuta Shirley Mansonia vaan ennemminkin henkilöstösihteeriä, joka kuitenkin laulaa jokaisessa karaokeillassa Garbagen hitin I Think I’m Paranoid.

Yhdessä Hicks ja Hall ovat säveltäneet esimerkiksi hienon Tell Me -kappaleen, joka herättää mielikuvia Julee Cruisesta esiintymässä Chicagon huuruisella Warehouse-klubilla tavanomaisen Twin Peaks -baarin sijasta. Hall kuulostaa lapsenomaisen äänensä kanssa kappaleen hikisen biitin lomassa ja hapoissa ja paidattomina tanssivien jerkkaajien keskellä juuri niin eksyneeltä kuin kukkamekkoinen esikaupungin tyttö nyt ylipäätään voi olla.

Tietokoneita ei La Charadan yökerhon valojen alla nähdä. Yhtye pohjustaa haikeat pop-melodiansa klassisilla rumpukoneilla ja kehystää ne analogisyntetisaattoreilla. Jykevän soundin lisäksi vahva kappalemateriali yllättää positiivisesti. Yhtyeellä kun on allaan vasta kaksi pitkäsoittoa: vuonna 2011 julkaistu Soft Metals sekä viimevuotinen Lenses.

Näiden vertailukohdaksi voisi heittää vaikka tuotteliaan Johnny Jewelin useat eri projektit, mutta lopulta Italians Do It Betterin vähäeleisen viileyden sijaan Soft Metals puskee esimerkiksi The Cold World Melts– ja In the Air -kappaleissaan hyvinkin riehakkaaseen suuntaan. Erityisesti livenä ja ponnekkaalla äänenpainolla vahvistettuna, yhtye yltää kiihkeimmillään jopa 100% Silkin likaiseen euforiaan.

Poiketen useista 1980-luvulle jämähtäneistä retrosynkistelijöistä, kuten Heritagesta tai Tropic of Cancerista, Soft Metals puolestaan erottuu aidolla tahdollaan rimpuilla irti vaikutteistaan sekä halullaan ammentaa kaikilta kolmelta elektronisen musiikin vuosikymmeneltä. Tämä käy hienosti ilmi On a Cloudissa, joka naittaa tiukan bassolinjan proto-elektron spontaaniuteen, tai No Turning Back -kappaleessa, joka kasvaa yksinkertaisesta uuden aallon pastissista, rytmin rikkomisen, abstraktin synakuvioinnin ja modernin kaiutuksen avulla, aina aavemaisen kauniiksi asti.

Viimeistään illan coverina kuullun, industrial-pioneeri Throbbing Gristlen alunperin esittämän Hot on the Heels of Loven purkautuessa synteettisistä saumoistaan, käy selväksi etteivät Soft Metalsin esiintymistaito ja lavapresenssi ole ehkä aivan vielä kappaleidensa korkeaksi virittämällä tasolla. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka korjaantuvat kokemuksen ja keikkojen myötä. Loppujen lopuksi näitä asioita tärkeämpiä ovat biisit, soundi ja persoonallisuus. Ja näitä kaikkia edellä mainittuja yhtyeellä on jo nyt useampia genrensä kollegoita enemmän.

Niinpä se seuraava kerta, kun näen tämän yhtyeen, tulee todennäköisesti olemaan jollakin suurella festivaalilla. Ja vaikka se on todennäköisesti sen festivaalin pienin lava, on paikalla satoja, ehkä jopa tuhansia, tanssimassa Hourglass-kappaleen pakottavan rytmin tahdissa. Ja silloin, todistaessani yhtyeen varmaa ja suvereeniä esitystä, voin kehua olleeni paikalla myös Soft Metalsin ensimmäisen Euroopan-kiertueen ensimmäisellä keikalla. Sinä samaisena iltana, kun Atletico ja Chelsea nyhjäsivät tasapelin täydellä stadionilla, olin yksi siitä reilusta kourallisesta, jonka tämä yhtye voitti puolelleen.