Pariisin kevät
Kuudes linja, Helsinki
23.4.2015
Lavalla istuu mies kitaran kanssa kauniin sinisessä värimaailmassa. Katson ympärilleni ja näen oikealla puolellani seinällä paneelit, jotka tuovat erehdyttävästi mieleen kananmunakennon. Pariisin kevään keikalla tuntee aina olevansa turvassa, ja tässä nimenomaisessa tilaisuudessa tuntuu erityisen turvalliselta, ollaanhan sentään kananmunakennossa.
Tällä kertaa tekeillä on kuitenkin jotain tavallisesta poikkeavaa, nimittäin uuden levyn julkaisukeikka. Pariisin kevään vanhana keikkakävijänä olen mielissäni. Uuteen materiaaliin ei ole ennenkään ollut pettyminen, joten luotan lavalla olevaan porukkaan. Aiemmat albumit ovat olleet saumaton jatkumo siitäkin huolimatta, että bändin tyyli on liukunut rumpujen painosta kohti puhtaampaa kitarointia ja sen mukanaan tuomaa keveyttä.
Taputan itseäni selkään siitä, että olen tapojeni vastaisesti ajoissa. Kuudes linja puolestaan ansaitsee hellää silitystä oluttarjonnan iloisesta yllätyksestä, islantilaisesta oluesta. Löytö riemastuttaa entistä Reykjavíkin asukasta niin, että joudun vetämään syvään henkeä ja pyhittämään hetken rauhoittumiselle ennen keikan alkua.
Edellisessä arviossani puntaroin Tuunelan tukan pituutta, kasvua ja tulevaisuutta. Kuontalo ei kuitenkaan varasta huomiotani tai ole edes mahtua aktiiviseen aistikenttään. Pituus sama, väri sama, kiharuusaste sama. Siis riittävän sama ja hyvä.
Keikka alkaa biisillä, jota en tunnista. Jonkin niin tuttuna pitämäni yhtyeen keikalla se tuntuu omituiselta ja pelottavaltakin, mutta selitän tämän itselleni sillä, että Pariisin kevään tuotanto alkaa olla jo laaja – onhan Meteoriittia seurannut jo kolme levyä ennen uutta albumia.
Huokaisen hiljaa helpotuksesta, kun hittikavalkadi alkaa. Kyse voi olla vain live-esiintymisen mahtipontisesta tunnevaikutuksesta, erittäin laadukkaasta äänentoistosta tai molemmista, mutta etenkin vanhoista vanhimmat kappaleet kuten Toisesta maailmasta potkaisevat todella väkevästi. Kuten aiemmin mainittua, Pariisin kevät on liikkunut massiivisen ja kevyen välillä ennenkin, joten vanhan ja uuden välisille kontrasteille on ihan looginen selitys.
Uusiakaan kappaleita – joita en tietenkään osaa vielä nimiltä mainita – ei tosin voi kevyiksi moittia: traagista maailmaa ei ole unohdettu, mutta kaikki ei välttämättä olekaan toivotonta.
Eräs uudelta levyltä esiteltävä kappale saa minut höristämään korviani: lauloiko Tuunela juuri muovitisseistä? Taisipa laulaa. Hirnahdan hiljaa partaani. Kappaleessa mainitaan myös ”vittu”, joten pienten yksityiskohtien keräilijäminäni ei ole pysyä nahoissaan. Tämäpä piristävää.
Kuva: Hanna Karpio
Jottei ulkomusiikillinen puoli jäisi tyystin huomiotta, mainitsen jotakin ulkomusiikillisesta puolesta. Mitä keholliseen esiintymiseen tulee, Tuunelan repertuaariin kuuluu edelleen muutama niin selittämättömän aistikas ja vähäeleinen liike, ettei niitä mitenkään voi kuvata muulla sanalla kuin ”sassy” pehmeästi lausuttuna. Aistikas ja eteerinen osuvat ehkä lähimaastoon, mutta tömähtävät vähän ohi.
Tämä liikehdintä voi olla aivan lyhyttäkin – oleellinen osa on olkapäiden liikuttaminen yksi kerrallaan hieman taaksepäin ja käsien seuraaminen itsekseen perässä. En muistanut erikseen odottaa tätä, mutta muistan kissamaiset eleet sillä silmänräpäyksellä kun ne näen. Déjà vu, ja hyvä sellainen.
Välispiikit piristävät suloisuudellaan. Tuunela asettuu harvinaisen lähelle ihmistä ja astuu ulos rocktähden sädekehästä. Hän tunnustaa inhimillistä epävarmuutta ja kertoo uuden levyn kappaleiden esittämisen olleen vielä helppoa, kun paikalla ei ollut yleisöä, mutta sen muuttuneen suoranaiseksi jännitykseksi kun “te oottekin nyt siinä tuijottamassa”. Voi Arto!
Encore ei tällä kertaa olekaan encore, vaan väliaika – huomattava yllätys! Hurjan pitkän, peräti pari tuntia kestäneen keikan päätteeksi toimittajan kurja selkä on kipeä, mutta olo helpottunut: kaunis on kevät.
Tuunela tapaa usein kysyä, onko kaikki hyvin. Minä vastaan: erittäin.
