Livearvio Tukholmasta: Lunastiko Kentin oma nimikkofestari paikkansa festivaalien aatelissa?

2. Kent (Kuva: Tomi Palsa)

Kent-yhtyeen oma festari Kentfest täyttyi naisenergiasta ja hyvään vireeseen itsensä piiskanneen isäntäesiintyjän massiivisesta showsta, raportoi Tomi Nordlund Tukholmasta.

Teksti: Tomi Nordlund, kuvat: Tomi Palsa

Kentfest
Gärdet, Tukholma, Ruotsi
15.6.2014

Viime sunnuntaina Tukholmassa järjestetyn Kentfestin piti olla likimain täydellinen festivaali, jossa kaikki toimii sujuvammin kuin festareilla yleensä.

Kent-miesten ylevä tavoite toteutui mukavan mitättömien vessajonojen osalta, mutta Heinekenia ja ruokaa sai Gärdetin massiivisella kentällä jonottaa siinä missä Suomenkin festivaaliriennoissa. Ruotsissahan on aina kaikki paremmin, mutta Kentfest teki pienen poikkeuksen sääntöön. Yleisesti ottaen kaikki toimi kuitenkin sujuvasti. Suomalaista festivaalikävijää silti huvitti valtava poliisien ja järjestysmiesten määrä odotetun siivosti käyttäytyneiden ruotsalaisten seassa.

Kahdelle lavalle levittäytynyt Kentfest oli pääaktia ja Junip-yhtyettä lukuun ottamatta pitkälti vahvojen naisartistien tapahtuma, mikä oli oikein positiivinen juttu. Mukana menossa oli hienoja nuoria naisihmisiä, kuten Beatrice Eli, Alina Devecerski, 
Elliphant ja Tove Lo.

Omiin silmiin ja korviin tarttui alueelle köpötellessä mieluisan kevytprogressiivista lepofolkia esittänyt José Gonzálezin bändi Junip, joka onnistui nostamaan sykettä hiljalleen. Lopussa hiljaiset miehet meuhkasivatkin sitten jo korvia vihlovalla volyymillä.

Nina Persson.
Nina Persson.

Seuraavaksi päälavan valtasi ainakin ajatuksen tasolla ihana Nina Persson. Lavalla hän tosin näytti hermostuneelta, riutuneelta, laihalta ja täyteen meikatulta pikkuparalta. Taustabändissä hääri ikämiehiä: The Soundtrack of Our Livesistakin tuttujen musikanttien ikähaarukka tuntui silmämääräisesti menevän jonnekin neljänkymmenen ja sadan välille.

Vaikka Perssonin läsnäolo oli tällä kertaa kärvistelevän vaikeahkoa, löytyi naisten popahtavasta folk rockista ja bändin soitosta silti hyvää imua. Perssonin ääni murtui ihanaisesti hänen laulaessaan vähääkään tavallista kovempaa. Plussan puolelle päästiin, juuri ja juuri.

Räiskyvä Elliphant eli Ellinor Olovsdotter oli sitten taas Perssonin vastakohta: biisejä ei oikein löytynyt, mutta lavavirtaa ja asennetta oli sitäkin enemmän. Vain dj:n kanssa esiintynyt Ellinor aloitti keikkansa hämmentävästi Maamme-laululla. Sitten oli tiukkojen elektro- ja new rave -biittien ja raivokkaan attitude-räpäytyksen vuoro. Nainen oli lavalla kuin 2010-luvun Leila K., mikä ei ole alkuunkaan huono asia. Paras biisi taisi olla one liner -pudottelua tarjoillut Only Getting Younger, jonka levyversiolla fiittaa itse Skrillex.

Elliphant.
Elliphant.

Mutta entäs se Kent? Skandinavian suurimman rockyhtyeen mittava nimikkofestivaali tuntui omalla tavallaan melkoiselta egobuustaukselta. Mutta toisaalta, mitä sitä näin isoissa puitteissa kainostelemaankaan. Festarille ahtautuneet 23 000 ihmistä saivat itselleen heti porteista käyskenneltyään välkkyvän Kent-rannekkeen sekä pahvisia Kent-kruunuja ja lippuja, joissa luki Kentin biisinnimen ja illan yleisteeman mukaisesti godhet (hyvyys). Jätteskön!

Ja kuinka ollakaan, Kent esiintyi päälavalla, jossa bändillä oli käytössään peräti neljä screeniä. Viisitoista minuuttia ennen keikan alkua sekuntikello rupesi laskemaan aikaa kohti h-hetkeä. Lavan edessä oli valtava musta lakana, jota ei pudotettu avausbiisi Miragen aikana. Tovin päästä kuitenkin räjähti, lakana putosi ja kansa sai mitä halusi: naistaustalaulajilla varustetun Kent-yhtyeen ja ärsyttävästi lavalla venkoilleen parrakkaan rocktähden Jocke Bergin. Miehen välispiikeissä piisasi turhia ylisanoja, mutta myös oikeaa asiaa. Mieleen jäi etenkin laulajan rasisminvastainen sanoma.

Vaihtelevan asteisista motivaatio-ongelmista pitkin pitkää uraansa kärsinyt Kent oli onneksi saanut nimikkofestivaalilleen asenteen kuntoon. Soitto kulki, ja bändi nautti selvästi esiintymisestä maanmiesten ja -naisten hurrauksesta puhumattakaan. Energisen vireeseen avitti varmasti myös varsin tuoreista biiseistä muodostunut settilista. Illan anti painottui uuteen, hitaasti mutta varmasti kuuntelussa avautuvaan Tigerdrottningen-albumiin.

Kent.
Kent.

Komeassa valoshowssa kylpeneen keikan yleisilme oli elektronissävytteinen eikä Kentin komeimmille kitararock-hetkille jäänyt juuri sijaa. Settilistan yksipuolisuus jäi hieman kaivelemaan, sillä monet loistobiisit ja jopa hittisinglet jäivät tällä kertaa kuulematta. Vaikka keski-ikäiseen kallistunut ruotsalaiyleisö lauloi ja tanssi alusta loppuun täysillä mukana, jäi konsertista itselleni kaksijakoinen fiilis.

Parhaimmissa biiseissään Kent on kiistatta maailmanluokan bändi, mutta yhtye sortuu liian usein tasapaksuun keskitempotööttäykseen, joka ei kanna haukotusta pidemmälle. Onneksi keikkaa piristivät Beatrice Elin ja Petra Marklundin lavavierailut, joista pitkälti koko showta kannatellut Kent-keulakuva Berg näytti saavan mukavasti virtaa.

Illan parhaita hetkiä olivat uutuuslevyn upeat singlet La belle epoque ja Skogarna, mukavan ripeään tempoon puettu ”Reijo Taipale -hitti” Dom Andra sekä encoren eeppiset numerobiisit 999 ja 747. Kaipaamaan jäätiin esimerkiksi tummasävyisen Du och Jag Döden -levyn (2005) huippuhetkiä, melankolikaunokki Sockeria sekä vanhoja tuttuja korvamatoja, kuten Kärleken väntar ja Om du var här.

Kentin omaa soittointoa ja fiilistä ajatellen setti oli ehkä sittenkin parhaimmillaan juuri näin, mutta perusfanien toiveille olisi voinut lotkauttaa korvaa enemmän. Tigerdrottningen on kuitenkin pidemminkin kotikuuntelu- tai korkeintaan klubien taustamusiikkilevy kuin isoa ulkoilmakeikkaa kannatteleva ässäalbumi.

Kaikesta huolimatta Kentfest onnistui kuitenkin vakuuttamaan ja ilahduttamaan, vaikka pitkän päivän ja muutoinkin juhlantäyteisen Ruotsi-viikonlopun jälkeen olo oli pikemminkin luokkaa ”can’t fest”. Hyvä Ruotsi!