Saimaa
Henry’s Pub, Helsinki
5.11.2015
Olen poikkeus, joka vahvistaa säännön. Se Juudas, joka käänsi selkänsä Pepe-messiaan uudelle tulemiselle noin viiden ja puolen miljoonan suomalaisen ylistäessä Saimaan kanssa tehtyä albumia kädet kohti taivasta kohotettuna.
En kuitenkaan ole vuoden tuottajana Emma-palkittua Matti Mikkolaa ärsyttävä Rumbaan kirjoittava 17-vuotias nörtti, joka ei vain tajua, vaan möhömaha kuten Mikkolakin. Uskon aidosti uusiin mahdollisuuksiin. Ne vain täytyy ansaita.
Pepe & Saimaa -albumi (2014) kilpistyi mielestäni tarkoitushakuiseen pompöösiyteen. Rumbassa Joonas Kuismalta tietysti viisi tähteä kerännyt ”iso jytky” tussahti majesteettisten orkestraatioden vau-efektin hiipuessa kappale kappaleelta. Ennalta-arvattavasti etenevän Pepe-musikaalin keulakuva sai kappalemateriaalilta myös liian isot saappaat, jotka hän yritti lopulta täyttää itsekseen.
Saimaa seisoo omilla jaloillaan luontevammin. Vaikka Matka mielen ytimeen -albumin (2015) sävellykset ovat muiden, syleilee Saimaa niitä omina lapsinaan.
Levy jätti kuitenkin kaksijakoiset tunnelmat. Vaikka kuinka yrittäisi arvostaa muurahaispesän sohimista, tuntuu Joutsenlaulun, Per Vers, runoilijan tai Levottoman tuhkimon versioiminen suuruudenhullulta tekemistensä alleviivaamiselta.
Tulkitsen, että suomirockin kaanonista poimituilla valinnoilla Mikkola pyrkii haastamaan kuulijan kyseenalaistamaan ennakko-odotuksensa. Mainituista kappaleista kun löytyy mielipide jokaiselta suomalaiselta. Ja tätä Mikkola pyrkii sorkkimaan.
Pääosin instrumentaalisen, psykedeelissävytteisen rockin yleisin kompastuskivi on päättömiin jameihin sortuminen. Lainakappaleiden näennäiset rajat toimivat satamana, joka pysyy horisontissa, vaikka myrskyssä seilattaisiin.
Toinen sudenkuoppa on formaatin, tässä tapauksessa minkä tahansa tallenteen, asettamat rajoitteet. Hikisten kainaloiden ja antaumuksellisten irvistysten saattaminen levytettyyn muotoon on haaste, josta Saimaa ei täysin suoriudu.
Siksipä tarjoan Saimaalle tilaisuuden voittaa minut puolelleen ensimmäisellä keikallaan albumin julkaisun jälkeen.
Kuulopuheiden mukaan Mikkola totesi keikan toimivan julkisena kenraaliharjoituksena ennen isompia konsertteja. Hän myös kuuleman mukaan toivoi paikalle mahdollisimman vähän kriitikoita. Esitän täten julkisen anteeksipyynnön ja vetoan, että tämä kiinnosti ihan oikeasti.
Mikkolan johtamalla yhdeksänhenkisellä kokoonpanolla ei ollut toivoakaan mahtua Henry’s Pubin piskuiselle lavalle. Kolmesta lyömäsoittajasta kaksi piti kioskiaan kitarakaappien varjossa, ja osa bändistä soitti yleisön tasalla.
Sanomattakin lienee selvää, että yleisöä tapaus kiinnosti. Narinkkatorilla jonotettiin, ja parisataa asiakaspaikkaa täyttyi jo hyvissä ajoin.
Albumilla jousi- ja puhallinvoittoisesti paisuva Joutsenlaulu sai latinalaisamerikkalaisilla mausteilla lämmitetyn rockkäsittelyn. Soolokitaristina toiminut Juhani Grönroos leiskautti heti kättelyssä edellä kaivattua antaumuksellista irvistystä karkuun laukkaavaa Les Pauliaan piiskatessa. Grönroosin liekki paloi kirkkaasti koko setin.
Pepettömän Saimaan laulusolistina toimiva Jesper Anastasiadis anasti huomion albumin nimikkoraitaa esittäessään. Vaikka alkuperäisversio Journey to the Center of the Mind (1968) on suoraan pöytään tarjoiltu psykedeliahurjastelu The Amboy Dukesin kaksikymppisen kitaristilahjakkuuden Ted Nugentin kipparoimana, onnistui Saimaan kotiuttaa kappale Atlantin takaa.
Vaikka bändi päästeli höyryjä Wigwamin ja Tasavallan presidentin hengessä, Anastasiadis vangitsi laulutulkinnallaan, joka soi kuin suoraan Love Recordsin ykköspainosvinyyleiltä.
Matti Mikkolan tontiksi jäivät komppikitara ja vaivaannuttavat välispiikit. Kappaleiden välissä kuulluissa monologeissa ei ollut juuri päätä eikä häntää, ja yhtyekin joutui patistamaan johtajaansa jatkamaan sitä, mitä parhaiten taitaa.
Mikäpä kompatessa, kun ympärillä on toisiaan lukeva musiikkolauma, joka soittaa yllä viitatut kainalot märkinä ja hommastaan silmin nähden nauttien. Tuntui kuin levyllä Saimaan itse itselleen asettamat kohtuuttomat paineet purkautuivat livenä luonnollista reittiä – elävästi soitetun musiikin avuin.
Lentävä kalakukko summasi Saimaan absurdeilta tuntuvia elementtejä. 1950-luvun kupletti vietiin balkanilaisiin rillumarei-ilotteluihin, jossa suurempia sanomia etsivät tosikotkin joutuvat taipumaan musiikin iättömän ja ajattoman riemun edessä.
Rockmusiikin inhimillinen juhla välittyy fiinimmissä konserttisaleissa varmasti hyvin erikaltaisena. Iholla remuavan yhtyeen ja tappituntumalla nautiskelevan yleisön kollektiivisten hikisten kainaloiden, rasvakeittimessä uitetun siipikarjan käryn ja verrattain edullisen bulkkilagerin kombinaatio teki illasta sen mitä se oli: vuoden riemastuttavimpia keikkoja.