Luca Gargano, radioäänestä rokkariksi

22.09.2010

Suomalais-italialainen Luca Gargano sai 18-vuotiaana äidiltään lahjaksi pullollisen samppanjaa, jonka hän pääsi korkkaamaan 19 vuotta myöhemmin. Nalle Österman kävi Luca Garganon debyyttialbumin levynjulkaisutilaisuudessa ottamassa selvää, kannattaako musiikkitoimittajan ryhtyä Suomessa muusikoksi.

Teksti & kuvat: Nalle Österman

Luca Gargano, Annariot
26.8.2010 Semifinal, Helsinki

Katselen käteeni.

Kello on 19.18.

Kädessäni on vaaleanpunainen plektra.

Plektra on esine, jolla soitetaan kitaraa.

Soittaminen on synonyymi rämpyttämiselle.

Kitara on esine, josta syntyy ääntä, kun sitä rämpytetään.

Soitetaan.

Soitetaan rokkia.

Soitetaan rokkiva.

Miksi?

Tämän vaaleanpunaisen plektran molemmille puolille on painettu kuvioita.

LPMP.

Lucan plektran molemmat puolet.

Yläkerrassa Tavastialla soittaa PMMP.

Paulan ja Miran molemmat puolet.

Plektran toisella puolella on näemmä rankka hevikuvio.

Hiilihanko?

Haarukka?

Hetkinen, tuo kuvio on jostakin tuttu.

Sehän on ollut kuvio, joka on painettu Ari Koivusen Becoming-levyn kanteen!

Luca Gargano on soittanut Ari Koivusen bändissä kitaraa.

Sattumaako?

Ojennan vaaleanpunaisen plektran baarimikolle.

Hän suorittaa vaihtokaupan.

Saan vaihdossa mukillisen kultaista nestettä.

Ki-tois!

Baarimikkona on tuttu henkilö.

Hän on entinen rocktähti.

Kultaiset kulaukset tarjoilee tänään Pätkä Rantala, muun muassa Him-yhtyeestä tuttu.

Anteeksi, His Infernal Majesty-yhtyeestä tuttu.

Sillä nimellä Him-yhtye tunnettiin aikoinaan.

Silloin rumpupallilla istui Pätkä.

Se oli kaunista ja ihanaa.

Silloin, kun lappeenrantalainen rumputaiteilija soitti tuhansille saksalaisille Himin ensimmäisellä Saksan kiertueella.

Samaan suosioon eivät valitettavasti yltäneet Pätkän muut yhtyeet Slumgudgeon, Divine Decay ja Spiha, kaikki tuttuja myös tämän samaisen klubin lavalta.

Ensimmäisen kerran ihastelin rumputaiteilija Rantalan rytmikästä työskentelyä tässä samaisessa Semifinal-klubissa Slumgudgeon-yhtyeen riveissä vajaat 20 vuotta sitten.

20 vuotta, ja sikana.

Slumgudgeon oli aika huono yhtye. Tylsä ja yhdentekevä. Aika paskoja biisejä. Siinä taisi olla myös joitakin muita tuttuja naamoja, joista tuli myöhemmin rocktähtiä Mokoman riveissä.

En jaksa googlata nimiä.

Googlatkaa te.

Mokoma rokkitoimittaja.

Miksi Pätkä ei enää soita Himissä?

Se on hauska kysymys.

Saammeko siihen koskaan oikeaa vastausta?

Minä olen kuullut erilaisia versioita.

Yksi niistä on ylitse muiden.

Sen tarinan mukaan Pätkä sai prinsessan, mutta puoli valtakuntaa jäi kuninkaalle.

Kuningas pahoitti mielensä.

Myös hän olisi tahtonut prinsessan.

Sen jälkeen rumpupalli sai vaihtaa miestä.

Tiedottaja Hanna Backända ojentaa minulle lisää plektroja.

Niillä saa tänään ilmaista keskiolutta.

Semifinalissa on tähän aikaan illasta noin 20 henkeä.

Se ei ole kovin paljon.

Yläkerrassa esiintyy PMMP.

Se tilaisuus on loppuunmyyty.

Istun pöytään.

Sen ympärillä istuu ihmisiä.

Islannin ihmeitä suomirockille.

Bjarki Kaikumo ja Boas Örn.

Sanovatko nuo nimet kenellekään mitään?

Eivät sano.

Onko joku nähnyt televisiosta puhelinoperaattorin mainoksen, missä esiintyy The Virtanen Band?

Boas Örn on se isopartaisin veikko.

Hän soittaa myös Death Of Gagarin-yhtyeessä.

Ja ehkä tärkeimpänä kaikesta, kyseinen partasuti on myös perustanut fanisivuni tämän hetken kohutuimpaan sosiaaliseen mediaan, Facebookiin!

Ketä kiinnostaa? Kiinnostaako ketään?

Bjarki Kaikumo ei ole ollut puhelinoperaattorin mainoksessa.

Hän on ollut monesti Luca Garganon rinnalla akustisilla keikoilla.

Huomasitteko seksuaalisviritteisen kaksimielisyyden edellisessä lauseessa?

Hyvä.

Mitä Luca Gargano on elämässään tehnyt.

Vaikka mitä.

Lainataan vaikka sitä Hanna Backändan tiedotetta.

”Suomalais-italialainen Luca Gargano (s.1973) syntyi musiikkiin. Muusikko-isä ja levy-yhtiössä työskennellyt äiti pitivät huolen siitä, ettei kotoa puuttunut levyjä tai instrumentteja. Niinpä perheen jälkikasvukin aloitti musisoinnin jo lapsena. Peruskoulun musiikkiluokalla Luca keskittyi rumpuihin ja kitaraan. Ensimmäinen varsinainen keikka oman Anxiety -heavybändin kanssa kirjattiin 15 ikävuoden kohdalle. Sittemmin Luca on käynyt läpi musiikkityylejä kirjaimellisesti laidasta laitaan niin suomeksi, englanniksi kuin italiaksi laulettuna.”

Ahaa. Aika kova!

”Omien yhtyeidensä (Spumanti, Morris, Helsten, Kalkutan Konepaja) lisäksi Luca on laulanut ja levyttänyt kuoromusiikkia Koiton Laulun riveissä, laulanut tilaustyönä perustetussa hard rock -yhtye Cheat Codessa sekä istunut kitaristin roolissa puolitoista vuotta Ari Koivusen keikkabussissa pitkin Suomea ja aina Japania myöten. Tämän lisäksi Luca on pyörittänyt erilaisia klubeja (Samettiklubi, Gorgonzola, Hevikaraoke, Soundtrack) ja esiintynyt monessa tribuutti- ja cover -yhtyeessä (mm. Few Fighters, Princes of the Universe plays Queen ja Sticky Sweet plays Mötley Crüe).”

Oho!

”Miehen muutkin aktiviteetit ovat usein liipanneet läheltä musiikkialaa: hän on työskennellyt juontajana ja toimittajana radiossa ja televisiossa sekä erilaisten tapahtumien taustatyöläisenä.”

Niin totta.

Suomessa harva musikantti kykenee elättämään itsensä pelkästään musiikilla.

Muusikko jakaa postia, anniskelee alkoholia, diilaa huumeita, ajaa taksia tai on kauppiaana, puhelinmyynnissä, siivoojana, nuorisotyöntekijänä, lähihoitajana, lastenhoitajana, opettajana.

Tai sitten voi elää työttömyyskorvauksilla.

Tai päätyä musiikkitoimittajaksi.

Väitetään, että jokainen musiikkitoimittaja on epäonnistunut muusikko.

Onko Hector epäonnistunut muusikko?

Entä Mikko Alatalo?

Entä Flaming Sideburnsin rumpali Jarkko Jokelainen?

Ovatko Alivaltiosihteerin Simo Frangén ja Pasi Heikura epäonnistuneita muusikoita?

Oliko Jimi Tenor & His Shamans-yhtyeen kitaristi Ilkka Mattila epäonnistunut muusikko?

Entä Spiha-yhtyeen kitaristi ja Abhorrence-yhtyeen basisti Jussi Ahlroth?

Sehän nyt on selvä, että Nalle Österman ja Luca Gargano ovat epäonnistuneita muusikoita – eihän kumpikaan ole saanut mitään myyntimenestyksiä aikaiseksi musiikillisella urallaan.

Luca Gargano nousee lavalle esittämään kolme kappaletta akustisesti kutsuvierasyleisölle.

Yleisöä Semifinalissa on jo tuollaiset 30 henkeä.

Luca puhuu paljon ja hartaasti.

Kuten radioäänen kuuluukin.

En toista Lucan puheita tässä.

En minä enää niitä muista.

”Höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä.”

Tänään Luca Gargano aikoo Semifinalissa tehdä historiaa.

Hän aikoo korkata pullollisen samppanjaa.

Vihdoin ja viimein.

Hän jakaa tarinan illan juhlakansan kanssa.

Tarinan, jonka itse jo tiedänkin.

”Päätin jakaa tämän tarinan, koska Nalle Östermanin mielestä tämä tarina on hyvä!”

No niin on!

”15-vuotiaasta lähtien levy-yhtiössä työskenneellä äidilläni oli tapana ostaa minulle pullo kuohuviiniä syntymäpäivälahjaksi. Kun täytin 18, hän toi minulle työmatkalta Midemin musiikkimessuilta Ranskan Cannesista pullon aitoa samppanjaa. Juhlallisessa puheessa vannoin korkkaavani pullon ensimmäisissä levyjulkkareissani. Olimme juuri saaneet demon valmiiksi meidän silloisen bändin kanssa ja olimme varmoja, ettei ekaan levyyn menisi kauaa, olihan se demo niin kova. Ekaan levyyni meni 19 vuotta!”

Ohhoh!

”Ja nyt olemme kaikki täällä!”

Miltähän tuo samppanja maistuu?

Pääsenkö itse maistamaan?

Olen iloinen Lucan puolesta.

Iloisempi kuin noin vuosi sitten, kun hän Helsingin Kalliossa sijaitsevassa räkälässä, Tauko Barissa, tilitti jälleen erään yhtyeensä hajoamista.

Ihmettelin hänelle, miksi hän ei alkaisi tehdä musiikkia omalla nimellään. Hänellähän on nimi!

Sitä hetken pohdittuaan Luca poistui harmistuneena ja suivaantuneena ovet paukkuen paikalta.

Tumma ja hehkuva italialainen veri.

Nyt saamme vihdoin ja viimein juhlistaa Lucan ensimmäisiä levyjulkkareita.

Tuleeko Luca Garganosta koskaan rocktähteä?

Veikkaan, ettei tule.

Mutta sehän ei estä miestä silti yrittämästä ja tekemästä musiikkia.

Silti, omissa ja varmasti aika monen muun suomalaisen kirjoissa Luca on jo tähti.

Radiotähti.

Jossakin kappaleessa laulettiin aikoinaan, ”Video killed the radio star”.

Video tappoi radiotähden.

Tarkoitettiinko sillä Lucaa?

Ja onko sillä edes väliä.

Tänään juhlimme Luca Garganon ensimmäisen levyn ilmestymistä.

Mutta ensin ihmettelemme, mikä ihme on Annariot!

Ilmenee, että Annariot on perusheviä räimivä nuori hevipoppoo.

Huomio kiinnittyy väkisinkin yhtyeen tiukkoihin nahkahousuihin pukeutuneeseen laulajattareen.

Hänen nimensä on Anna.

Yhtyeen nimi on Annariot.

Sattumaako?

Katselen tiukkoihin nahkahousuihin verhoutunutta Annaa.

Huomaan otsani hikoavan.

Pyyhin hikikarpaloita otsaltani.

Annariotin musiikki on vielä toistaiseksi melko kasvotonta perusheviä, joka tuo mieleen saksalaisen Doro Peschin luotsaaman Warlockin. Valitettavasti kappaleet tarvitsisivat koukkuja, jotka erottaisivat Annariotin muista kasvotonta perusheviä soittavista yhtyeistä.

Käy ilmi, että kappaleiden säveltäjä on Anna itse.

Ohhoh!

Hyvä!

Lisää koukkuja, niin lopputulos on varmasti vakuuttavampi.

Ojentaessani jälleen yhden plektran Pätkälle törmään baaritiskillä kauniiseen naiseen.

Mistäköhän hänkin on tuttu?

Olemmeko tavanneet?

Missä?

Miksi?

Mutta mikäli hän on täällä juhlistamassa Luca Garganon ensimmäisiä levyjulkkareita, on hänenkin pakko olla hieno ihminen.

Muusta ei ole väliä.

Ajaudun keskusteluyhteyteen kauniin tummatukkaisen naisen kanssa.

Käy ilmi, että hän on kollega.

Itse asiassa hän on pikemminkin Luca Garganon kollega.

Hän on NRJ:n entinen päiväjuontaja ja nykyinen ohjelmapäällikkö Mira Kuronen.

Kuinka ollakaan, päädymme keskustelemaan musiikista, toimittamisesta ja musiikkitoimittamisesta.

Kuronen kyselee blogeistani.

”Ihmiset varmasti varovat sanojaan seurassasi.”

Sehän sopii minulle. ”En kommentoi” on varmaankin paras kommentti, jonka toimittaja voi haastateltavaltaan saada.

Kuronen nyökkää.

”Minä saan helposti artisteilta haastatteluita ja heidät avautumaan suorissa lähetyksissä, koska haastatteluni eivät ole sensaatiohakuisia.”

Kerron vastavuoroisesti saaneeni haltuun juoruja, tarinoita ja haastatteluja, jotka ovat olleet niin kuumaa kamaa, ettei niitä ole voitu, haluttu ja uskallettu julkaista oikeustoimien pelossa.

Kuronen nyökkää.

”Et kai ole kirjoittamassa keskustelustamme mitään blogia?”, Kuronen kysyy yhtäkkiä.

Kaikki on mahdollista, mikään ei ole mahdotonta. En myönnä enkä kiellä, puhun niin totta kuin osaan.

Kultaiset kulaukset hyörivät yläpäässä.

Tunnen hehkuvan poltteen alapäässä.

Pelastautukoon ken voi!

Semifinalin saniteettitilat ovat uusittu.

Miestenhuoneen seinät ovat nyt neutraalin harmaat.

Vanhat tarrat ja tägit on maalattu piiloon uusien tieltä.

Tästä ei syntynyt samanlaista melua kun SIG-yhtyeen edesmennyt solisti Matti Inkinen yhtyeineen maalasi yläkerran takahuoneen seinät vitivalkoisiksi.

Pitäisikö?

Tuskin.

Lopputulos ratkaisee.

Lopputulos on toivotunlainen.

Helpottiko?

Helpotti.

Plektra vaihtuu huurteiseen.

Paljonkohan kello mahtaa olla?

Siinä kympin kieppeillä.

Luca Gargano yhtyeineen on nousemassa lavalle.

Ja millainen yhtye Lucalla onkaan!

Heistä en tiedä muita kuin bassotaiteilijan.

Hän onkin sitä suurempi tuttavuus.

Legenda suorastaan.

Kiitos Petri Wallille, Sami Kuoppamäelle ja Jukka Jyllille hienoista keikoista aikoinaan, mutta elämä jatkuu – but life goes on.

Bassossa Lucalla on nimittäin yksi Suomen suurimmista, legendaarisen Kingston Wall-yhtyeen nelikielisen kurittaja Jukka Jylli!

Ja nimenomaan nelikielisen, sillä bassokielten maksimimäärähän on neljä.

Rytmistä täytyy pitää kiinni.

”One-two-three-four”, kuten Ramones aloitti kappaleensa aikoinaan.

”Yy-kaa-koo-nee”, kuten Ne Luumäet aloitti kappaleensa aikoinaan.

Miksi joku haluaa enemmän kuin neljä kieltä bassoonsa?

Se näyttää rumalta.

Miksi joku haluaa soittimensa näyttävän rumalta?

Lucan bändi ei näytä rumalta.

Heillä on soittimet kohdallaan.

Lucan bändi näyttää siltä, miltä aidon keskitien rockia soittavan yhtyeen tulee näyttää ja kuulostaa.

Hieman persoonattomalta, mutta silti edustavalta. Luca laulaa ja rämpyttää kitaraa kuin aito trubaduuri.

Kappaleiden välissä Luca juttelee mukavia vähälukuiselle yleisölle.

”Höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö höpö pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä.”

Yläkerrassa PMMP esiintyy loppuunmyydyllä keikalla. Alakerrassa on noin 50 henkilöä. Tunnelma ei ole tiivis eikä hikinen.

Nostan Lucalle maljan.

Luca laulaa mukavan kuuloisia ralleja ja rämpyttää kitaraa. Kappaleiden nimiä on turha mainita, ne ovat samoja kuin nyt juhlittavalla Lucan debyyttilevyllä.

Sen nimi on Look Back In Laughter.

Katso taaksesi nauraen.

Tuo nimi sopii jotenkin levylle.

Hyvä, jos Luca osaa nauraa itselleen ja menneisyydelleen.

Hengeltään Lucan keskitien rockpalat tuovat jotenkin mieleen Foo Fightersin.

Se ei yllätä, sillä onhan Luca itse luotsannut lukemattomille keikoille oman Foo Fighters-coverbändin – anteeksi, tribuuttibändin – Few Fightersin.

Kelpo rockia. Bändi soittaa hyvin ja huurteinen olut viilentää sopivasti, virkistäen mieltä.

Mikäpäs tässä ollessa, ilmaista kaljaa kiskoessa ja mukavaa rokkiva kuunnellessa.

Luca ottaa huikkaa.

Katsojan ja kuulijan huomio kiinnittyy väkisinkin yleisön puolelta katsottuna lavan oikealla puolella bassoaan pompottelevaan Jukka Jylliin.

Hänellä on tatsi, rytmi, svengi ja biitti kohdallaan.

Neljä kieltä, four strings.

Enempää ei tarvita.

Paitsi ammattitaitoa, kokemusta, tahtoa, näkemystä, halua ja omistautumista rockille.

Samaa heittäytymistä näen ja koen Luca Garganossa.

”Tämän kappaleen sävelsin ollessani Irlannissa katusoittajana. New Shoes!”

Tänään tuo työn sankari saa palkintonsa.

Palkinnon, jota hän on odottanut 19 vuotta.

Odottavan aika on pitkä.

Minä olen odottanut kohta neljä tuntia saadakseni ottaa hörpyt tuosta samppanjapullosta, jonka korkkaamista Luca on odottanut 19 vitun pitkää vuotta.

Se ei ole varmasti ollut helppoa.

Ollaan tehty radio-ohjelmia ja coverkeikkoja, perustettu ja hajotettu bändejä, luotsattu hevikaraokea, soitettu kitaraa Ari Koivusen bändissä, oltu trubaduureja Irlannissa ja ollaan yritetty.

Ja yritetty.

Ja yritetty.

Ja yritetty.

Muttei lannistuttu.

Ja nyt, kun Luca lakkasi yrittämästä luotsata omituisilla nimillä varustettuja kyhäelmiä – joista ei koskaan tulisi tuleman yhtään mitään – vaan hyväksyi itse itsensä, on palkinnon aika.

Ja nyt tuo pullo vihdoin korkataan!

Luca ottaa luonnollisesti ensimmäisen hörpyn.

Sitten hän jakaa pullon bänditovereilleen.

Sitten hän jakaa pullon yleisölle.

Tartun pulloon.

Annan samppanjan virrata kurkustani alas.

Se hivelee kurkkutorveani.

Ki-tois!

Tältäkö sen pitäisi maistua?

Se maistuu salmiakilta.

Tältäkö levynjulkaisun pitäisi maistua?

Haastattelin joskus Amorphis-yhtyettä edesmenneeseen Suomi Finland Perkele-lehteen.

Silloin sovimme tekevämme aukeaman jutun, missä puhuisimme pelkästään Kingston Wallista.

Nyt eräs Amorphiksen kitaristin Esa Holopaisen kommentti tulee mieleen.

”Kun tavoittelee jotakin ja saavuttaa sen, tulee tyhjä olo. Ehkä se pyrkiminen siihen tavoitteeseen on paljon palkitsevampi.”

Nyt Luca sai vihdoin palkintonsa päästessään julkaisemaan ensimmäisen albuminsa.

Se ei ole huono.

Ja keikalla yhtye soi vielä komeammin kuin levyllä.

Keikan loppumetreillä yhtye lähtee suorastaan lentoon!

Toni Lundén, Luca Gargano ja Jukka Jylli.

Jos tämä on aikuisrockia, on näillä kavereilla vielä melko terävät kynnet.

Kitaristi revittelee sooloja niskan takaa ja rumpali vetää tiukkoja loppurypistyksiä lennokkaine filleineen. Vielä kun rumpali saisi komppeihinsa samaa lennokkuutta kuin loppurutistuksiin, voitaisiin rumpalista alkaa puhua uutena Sami Kuoppamäkenä. Ja hullusta kitaristista alettaisiin puolestaan puhua Havana Blackin Markku ”Crazy” Heiskasen sukulaissieluna.

Alettaisiinko Luca Garganon bändistä puhua uutena Kingston Wallina tai Havana Blackina?

Ei.

Pitäisikö?

Ei.

Miksi?

Luca Garganon ei kannata yrittää olla muuta kuin Luca Gargano, miellyttävää keskitien rokkia keski-ikäistyville radionkuuntelijoille suoltava artisti.

Tämä varmasti istuisi myös Mira Kurosen radiokanavalle soitettavaksi.

En tiedä, kuinka paljon Lucan musiikki hänen kollegojen aalloilla jo soi, sillä en kuuntele radiota.

Kannattaako Luca Garganolle antaa mahdollisuus?

Kyllä.

Muutoinkin kuin radioäänenä?

Ehdottomasti.

Tai sitten uskotaan niihin rooleihin, jotka jossakin elämänvaiheessa olemme saaneet kantaaksemme.

Luca Gargano, radioääni, ei rokkari.

Nalle Österman, hevitoimittaja, ei muusikko.

Lucan seuraava tavoite voisi olla kyhätä pari hittiä, niin saisivat epäilijät nenilleen.

Helppoa se ei tule olemaan.

Saattaa olla jopa mahdotonta täällä murheellisten laulujen maassa. Sinnikkyyttä Lucalla jo on, nyt tarvitaan vielä terävämpää sävellyskynää ja ripaus tuuria.

Anteexi, Luca, en halua valehdella sinulle.

Mutta hyvä bändi Lucalla jo on.

Päätän googlata Luca Garganon yhtyeen kokoonpanon muut jäsenet.

Kitarassa Toni Lundén, rummuissa Santeri Saksala, kosketinsoittimissa liki näkymätön Mikko Ojanen.

Takataskustani löydän seuraavana aamuna vielä yhden vaaleanpunaisen plektran.

Lisää luettavaa