Suomirockin historia esittelee Tampereen todellisena lahjakkuuksien hautomona ja pop-pioneerien kotikaupunkina. Mutta mitä kuuluu manserockille tänä päivänä? Se selvisi Popedan ja Uniklubin keikalla.
Teksti ja kuvat: Jussi Saarinen
Popeda, Uniklubi
Tammerfest, Keskustorin teltta, Tampere
La 16.7.2011
Manserock syntyi 70-luvulla, kun Juice, Kaseva, Virtanen ja kumppanit pöllyttivät Suomen musiikkimaailman kulahtaneita normeja. 80-luvulla tamperelaisen rockin aalto pyyhkäisi toden teolla koko maan ylitse. Elettiin Poko Rekordsin kulta-aikoja: Eput ja Popeda kylvivät ilosanomaansa ympäriinsä ja kansa oli pähkinöinä.
Vastaavaa ei Tampereella ole sittemmin koettu. Lähimmäksi kasarihekumaa osui 2000-luvun alkupuolen meikkirock-ilmiö. Negativen läpimurron jälkilöylyissä Uniklubin, Bloodpitin ja Lovexin kaltaisilla bändeillä oli yhtäkkiä hurjasti kysyntää.
Nyt nämä tamperelaisen rockhistorian kaksi juonnetta kohtasivat Tammerfestin lauantai-illassa. Ensin kuultiin Popedan nostalgiatrippi, sitten vaivuttiin Uniklubin mukana suomenkielisen emorockin pyörteisiin.
Kunnioitettavaan 34 vuoden ikään ehtinyt Popeda oli koko kaupunkifestarin suurin yleisömagneetti. Ei nimittäin jäänyt epäselväksi, kenen takia ilta oli loppuunmyyty.
Popedan setin aikana Keskustorin teltta oli ääriään myöten täyteen ahdettu. Kyynärpäitä ja joraavia takamuksia sai väistellä ihan tosissaan. Kun tuli Uniklubin vuoro, ihmisiä alkoi valua hiljalleen ulos. Setin loppupuoliskolla väkimäärä oli jo miltei puolittunut. Tilanteen irvokkuutta korosti vielä se, että teoriassa Popeda lämmitteli Uniklubia.
Tamperelaisbändien välissä on vain pari vuosikymmentä, mutta keikkojen elämyksellinen ero tuntui vähintään valovuodelta. Popeda villitsi ekstaasiin, Uniklubi turrutti apaattiseen pöhnään. Kaikki tämä tiivistyi solistien olemuksessa. Pate Mustajärvi oli kuin isäntä talossa, Jussi Selo taas esiintyi yleisön nöyränä palvelijana.
Popeda iski tiskiin sen, mitä siltä odotettiinkin, eli häpeilemättömän hittikimaran. Show ei sen kummempia valoja tai visuaaleja kaivannut, vaan ”jalka monitorille ja tuulikoneet puhaltamaan” -tyyppinen resepti riitti hienosti.
Yleishurmos teltassa oli järjetön. Sain esimerkiksi todistaa Kersantti Karoliinan aikana hetken, jollaista harvoin näkee: kaksi parikymppistä miehenalkua kaulailivat toisiaan kiihkeästi ja lauloivat mukana täyttä kurkkua. Pahiten yleisön tolaltaan suistivat kuitenkin Juicen sanoittama Mää ja Tapparan mies ja encorena kuultu Sukset. Ja tietty se Kuuma kesä.
Uniklubin vastaanottoa ei järin riehakkaaksi voinut kutsua. Ennen muuta paljastui se, että Rakkautta ja piikkilankaa -ensihitti on bändin ainoa kunnollista popbiisiä muistuttava tekele. Jokainen kappale ajettiin saman filtterin läpi, ja jopa Kukan herkkä levysovitus käännettiin kompressoiduksi sähkökitaraversioksi. Keikka oli kaikin puolin tylsä ja tasapaksu.
Äijärock siis peittosi nyyhkypopin 6-0 Tampereen paikallisottelussa. Mutta miksi Popeda jaksaa väräyttää kansakunnan viisaria edelleen? Eivätkö ne jo kyllästy?
Yksi syy voi olla uuden megabändin puute. Suomirock elää genrenä tällä hetkellä melkoisen kuivaa kautta, joten perinteiselle manserockillekin lienee tilausta.
Menneisyyden kaipuun merkitystäkään ei saa väheksyä. Parinkymmenen vuoden takaiset biisit iskevät samaan nostalgiahermoon kuin supersuosittu Vuonna 85 -musikaali. Hittishow on esitetty yli 300 kertaa, sen katsojamäärä on jo ylittänyt Tampereen asukasluvun ja se on Suomen neljänneksi katsotuin teatteriteos kautta aikojen. Ei siis puhuta mistään pienen piirin puuhastelusta.
Manserockista onkin tullut eräänlainen brändi. Se on tuttua ja turvallista retroa koko kansalle. Maksuvoimaiset keski-ikäiset saavat vielä kerran palata suloiseen nuoruuteensa, ja nuoremmalle polvelle tarjotaan simuloitua entisaikaa kiiltävissä kääreissä. Sitä on manserock vuonna 2011.
Myös Tuomo Ruutu kävi juhlistamassa polttareitaan Popedan keikalla.