Marissa Nadlerin ja Temppeliaukion kirkon intensiivinen symbioosi

Keikkapaikka ja esiintyjä kohtasivat vaikuttavin seurauksin, kirjoittaa Tami Hintikka.

30.04.2019

Marissa Nadler
27.4.2019
Temppeliaukion kirkko, Helsinki

Minulla oli aavistus, että kallioon louhittu Temppeliaukion kirkko saattaisi keikkapaikkana niin sanotusti toimia. Ja voi Luoja, että toimikin!

Jo illan ensimmäinen esiintyjä, Circlestä, Pharaoh Overlordista ja monesta muusta tuttu Janne Westerlund sai salin soimaan todella upeasti. Westerlundin mies + milloin mikäkin instrumentti -kombinaatio toimi täydellisenä avaajana. Musiikissaan kaikuivat niin alkukantaisesti rosoilevat rockin blues-juuret, nyky-folkin keveys kuin suomalaisen kansanlauluperinteen ote. Näin ainakin omaan korvaani.

Westerlundin lopetettua kului vain noin 10 minuuttia, ja mustamekkoinen Marissa Nadler astui lavalle. Hänellä oli varusteinaan kaksi kitaraa sekä rivi erilaisia pedaaleja. Niillä ja kauniilla äänellään hän vangitsi kirkkosalin omakseen.

Setin aloitti For My Crimes -levyn (2018) nimibiisi, ja oli siitä hetkestä selvää, että tänään mennään kananliha-osastolla. Nadlerin enkelimäinen ääni soi taivaallisesti, mutta itse laulaja oli jalat maassa. Nadlerilla ei ollut hitustakaan diivan elkeitä, vaikka hän hallitsikin tilaa. Esiintyminen ei ollut virheetön, mutta se oli puhdas. Joskus biisit aloitettiin uudestaan, eivätkä luupatut kitarat ja soolot menneet joka kerta täysin synkassa.

Nadler jutteli ja naurahteli vienon ystävällisesti, ujon oloisesti ja lämpimästi. Toisinaan hän tehosti soittoaan kevyellä niiauksella, notkistaen polviaan kuin ottaen vähän vauhtia komppikädelle. Hän totesi, ettei ole koskaan soittanut päivänvalossa ja sai penkkirivit hymähtämään. Temppeliaukion kirkko tarjosi luonnon oman, hienon valoshow´n, kun kattoikkunoista valaissut ilta-aurinko laski keikan edetessä mailleen.

Nadler kertoi konserttinsa jälkeen, että hänellä kesti aikaa päästä sisään keikkapaikan tunnelmaan ja asetelmaan, mutta päässeensä lopulta sinuiksi niiden kanssa. Ja onhan paikka jotain aivan muuta kuin perinteinen rokkiluola. Nätti akustiikka ja tunnelmallinen miljöö tarjoavat ”rock-normaalista” poikkeavan kokemuksen. Hiirenhiljaisuudessa kuuluivat pikkuruisimmatkin äänet: kurkunselvitykset, penkin narahdukset, huokaukset. Oli siinä ja siinä, etteivät sydämenlyönnit resonoineen jyhkeistä kallioseinistä.

Siro nainen mustissaan loihti melankoliseen musiikkiinsa kerroksia luuppaamalla kitaroitaan ja lauluaan, jolloin stemmat, kitarasoolot ja huuliharppuhommat pääsivät esille. Nadlerin ääni soi ihanasti levyllä, ja niin se teki myös livenä, vaikka hän selvittikin muutaman kerran kurkkuaan. Taika ei rikkoutunut hetkeksikään. Sitä eivät murtaneet kitaranviritykset, väärän huuliharpun valinta, eivätkä pedaalien napsahdukset.

Yhden naisen keikka oli jatkuvaa herkkien ja surumielisten kappaleiden juhlaa. Jokainen biisi helisi vaikuttavasti, mutta erityisen säväyttävinä nostettakoon tässä esiin Dead City Emily ja Blue Vapor. Veikkaan, että mikäli joku yleisöstä oli yhtään herkillään, niin silmäkulmat saattoivat kerätä kosteutta.

Marissa Nadler pakenee määrittelyjä, ja konserttinsa normaaleja adjektiiveja. Hänen unipopin ja tumman folkin utuisissa maisemissa lipuva taiteensa tuntuu kumpuavan eri ulottuvuudesta. Voidaan hyvällä syyllä lausua, että keikkapaikka ja esiintyjä kohtasivat vaikuttavin seurauksin. On vaikea kuvitella, että perinteisellä klubikeikalla voitaisiin saavuttaa samanlainen intensiteetti, läsnäolo, jännite, vapautuneisuus, herkkyys, kirkkaus, toismaailmallisuus sekä sieluun ja joka soluun löytävä levollisuus.

Lisää luettavaa