Melvins esitti Tavastialla villin show’n ja tuuppi fanikuntaa lavalta

”Heti ensimmäisen nuotin kohdalla sen tajuaa: väitteet Melvinsin äänekkäistä keikoista ovat kaikkea muuta kuin paskapuhetta. Jenkkinelikko todellakin soittaa niin kovaa, että indieväen tuulilasirillit pirstoutuvat ja metallimiesten poninhännät kärventyvät”, aloittaa Mervi Vuorela liveraporttinsa. Hyvä!

Melvins
Tavastia, Helsinki
21.10.2011

Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Ipecac

Heti ensimmäisen nuotin kohdalla sen tajuaa: väitteet Melvinsin äänekkäistä keikoista ovat kaikkea muuta kuin paskapuhetta. Jenkkinelikko todellakin soittaa niin kovaa, että indieväen tuulilasirillit pirstoutuvat ja metallimiesten poninhännät kärventyvät.

Ei siis auta kuin sulloa taskusta löytyvät nenäliinan palaset korvakäytäviin ja ottaa sydämessä asti resonoiva äänivalli kiltisti vastaan. Sitä vartenhan tänne on tultu: kuuntelemaan raskasta, äänekästä, pörisevää ja kieroa sludge-runttausta, eikä mitään vitun Neil Diamondia.

Yleisön odotukset näyttäisivät tosiaankin olevan korkealla, sillä noin vartti ennen keikan alkua Tavastian edessä jumittaa lähes 50 metrin mittainen jono. Hetken aikaa vaikuttaakin siltä, kuin alkamassa olisi jokin j-rock-spektaakkeli eikä suinkaan keski-ikäisten, epäseksikkäiden ja yleisökommunikaatiosta kieltäytyvien amerikkalaishörhöjen ensimmäinen klubikeikka Suomessa.

Vaikka pidin järjettömästi myös Melvinsin Pitkä Kuuma Kesä -festarikeikasta vuonna 2009, on pakko myöntää, että bändi toimii – no vittu yllätys – paremmin suljetussa ja pimeässä klubissa, aivan kuten 99 prosenttia muistakin tämän alan bändeistä. Asia käy selväksi jo raskaasti laahaavassa avausbiisissä Hung Bunny, joka tuo hienosti esiin Melvinsin koko volyymin, vetovoiman ja vinksahtaneisuuden.

On jokseenkin outoa, että Melvins jaksetaan yhä niputtaa samaan kastiin Seattlen grunge-skenen kanssa. Kuten Tavastian keikkakin havainnollistaa, suurin osa bändin biiseistä on huomattavasti lähempänä metallia kuin angstista flanellipaitarockia. Melvinsin kohdalla metalli ei kuitenkaan tarkoita ektoplasman sivutuotteena syntynyttä keskinkertaista hevijööttiä, vaan uniikkia yhdistelmää sludgea, doomia, punkkia, noiserockia ja kokeellisia rytmejä.

Vaikka piirroshevosilla koristeltuun kokovartalonuttuun sonnustautunut kitaristi-laulaja Buzz Osborne on Tavastialla(kin) yhtyeensä karismaattisin hahmo, Melvinsin keikat eivät olisi mitään ilman basisti Jared Warrenin särötettyjä alataajuuksia tai rumpalikaksikko Dale Croverin ja Coady Willisin huikeita kimppa- ja polyrytmejä. Ensimmäisen kerran rumpalit pääsevät kunnolla valokeilaan kappaleessa The Water Glass, jonka mutkikkaiden rumpuosuuksien seuraaminen ei missään vaiheessa tunnu soitinpornon tirkistelyltä saati Muusikoiden.netin lukemiselta.

Juuri tässä onkin yksi Melvinsin suurimmista vahvuuksista. Kokeellisimmillaankin bändillä on ilmiömäinen kyky pusertaa moneen suuntaan riuhtovat biisinsä järjettömään grooveen, johon ei moni pysty. Hyvänä esimerkkinä toimii industrial-sävyillä leikkivä AMAZON, joka kuulostaa livenä huomattavasti levyversiotaan tarttuvammalta.

Vanhojen tapojensa mukaisesti Melvins ei ota koko keikan aikana juuri lainkaan kontaktia yleisöönsä. Ensimmäisen kerran Buzz ja kumppanit avaavat spiikkihanansa vasta puolentoista tunnin jälkeen, jolloin he toistelevat monotonisesti thank youta noin minuutin ajan – luonnollisestikin tehdäkseen pilaa fanejaan kosiskelevista artisteista.

Toisen kerran Melvins harjoittaa yleisökontaktia siinä vaiheessa, kun lavalle ilmestyy siellä jo kertaalleen käväissyt daivaaja. Mustaan wifebeateriin pukeutunut basisti Warren ei tästä innostu, vaan tönäisee hintelän fanin olkapäällään kumoon. Kun turvamies on raahannut fanin ulos salista, rumpali Crover toteaa tyhjentävästi: ”If you wanna get on stage, get on show business”.

Väite on helppo allekirjoittaa. Lähes kaksituntisen keikan jälkeen on nimittäin selvää, ettei amatööreillä ole mitään asiaa samalle lavalle Melvinsin kanssa. Ei nyt eikä koskaan.

Jollakulla oli keikalla näemmä myös videokamera mukana.