Menestyksekäs Flow on ohi – mitä jäi kriitikoille parhaiten mieleen?

Yleisötavoitteeseensa yltänyt festari tarjosi paljon hyvää ja vähän napistavaakin. Teemu Fiilin, Oskari Onninen, Mikael Helenius ja Jean Ramsay summaavat fiiliksensä viikonlopusta.

Kuva: Tomi Palsa

Flow teki sen taas: näyttävästi somistettu Suvilahden festarialue keräsi viikonloppuna noin 63 000 kävijää, ja tapahtuman jälkilöylyt jatkuvat musiikin laannuttua vähän joka foorumilla. Katsellaan tässä lähipäivinä, josko joku Rumban veijari kirjoittaisi pidemmän reportaasin kokemuksistaan pääkaupungin vanhalla energiantuotantoalueella.

Käydäänpä ensin kuitenkin läpi ihan tuoreeltaan Rumba-kaluston päällimmäiset mietteet festivaalista. Päätoimittaja Teemu Fiilin ja avustajat Oskari Onninen, Mikael Helenius ja Jean Ramsay listasivat tapahtuman hienoimmat hetket ja mahdolliset pettymykset.

St. Vincent oli vuoden keikka ja klassikko ja tapaus. Ensin olin hullaantunut sen erinomaisuudesta. Kun ajattelin, että mitenhän tämä voisi vielä tästä parantua, tuli ensin theremin-soolo, sitten Pop Group -cover ja lopuksi vielä hurja stage dive. Ei mitään lisättävää.

Björk lipsahti puolestaan ihan liian pitkälle huumorimusiikin puolelle. Keikka oli myös erinomainen osoitus siitä, että Flow’n päälava on edelleen paikkana täysin epäkelpo keskittymistä vaativille yhtyeille. Jatkossa pelkkää reino&rhinosia ja nicolewillistä siis soimaan taustalle, muu menee ihan harakoille.

– Oskari Onninen

Black Tentin ohjelma taisi viedä voiton tänä vuonna: Four Tet ja Caribou, Araabmuzik, Chromatics ja Shangaan Electro olivat kaikki kovia tai todella kovia. Päälavalla parasta oli Saint Etienne, mutta tuntuu, ettei jengi oikein tajunnut niitä tai tuntenut biisejä. Kova keikka, mutta ehkä kulttibändin olisi pitänyt olla pienemmällä lavalla. 2000-luvun nuoriso kun ei ole tainnut Etienneä sittenkään löytää.

Päälavalla keskityttiin muutenkin selvästi liikaa hissutteluun. Esimerkiksi Feistin, Lykke Lin ja Björkin keikat olivat kaikki vähän vaisuja saadakseen energiatasoa säilymään. Miksei päälavalla ole tanssimusiikkia? Myös A$AP Rocky oli pettymys. Liikaa SWAG:in huutelua ja yleistä haahuilua, liian vähän räppäystä ja oikeita biisejä. Biitit myös liian hiljaisella.

– Teemu Fiilin

The Black Keys yllätti yhtyeeseen perehtymättömän yllätyksettömyydellään. Kappaleet olivat pääasiassa keskilinjaisen pulskia ja arvattavia (mikä on perinnerockissa ilmeisesti arvostettavaa), ja yhtyeen esiintyminen oli intohimotonta ja vaaratonta. Onneksi St. Vincent näytti sunnuntaina bluesjunnaajien puolesta, mitä on energia ja arvaamattomuus. Samanaikaisesti epileptisesti nykinyt ja hienosti sipsutellut Annie Clark tulkitsi luontevasti vuoroin kauniita pop-sävellyksiä ja murjoi huikean isoja riffejä kitaralla. Lopun punk-paahto ja yleisösukeltelut lukeutuivat festivaalien yllättävimpiin ja hienoimpiin hetkiin.

– Mikael Helenius

Swans vastasi odotuksia, uusi materiaali miellytti brutaalilla minimalismillaan. Hienoin yllätys oli A Winged Victory for the Sullen Voimalassa sunnuntaina. Yhtye oli kuin hauraampi ja minimalistisempi GY!BE. Kautta linjan hienoin lava oli Wastelands, jonka arkkitehtuurin ja hyvän meiningin lisäksi nostaisin esiintyjistä esiin Tamikrestin ja Orchestra Poly-Rhythm de Cotonou’n. Päälavalla en nähnyt mitään hyvää. Myös vegelihisten loppuminen sunnuntaina oli harmillista.”

– Jean Ramsay

Lue myös reportaasi Bon Iverin keikalta Flow’n aloitusrykäyksestä!