Teksti: Sari Kivijärvi, paitsi JH-puumerkillä merkityt kappaleet Jukka Hätinen. Kuvat: Camilla Hanhirova
Tuskassa oli viisi eri tapahtumatilaa, joiden aikatauluista pysyi kätevästi kartalla Tuska-sovelluksen avulla. Tuska Forum by HS -lava piti sisällään artisti- ja kirjailijahaastatteluita, joissa käsiteltiin erityisesti teemoina tasa-arvoa, sananvapautta ja totuutta. Kvlt Stage oli yhteisöllisempi tuskalaisten esiintymistila, jossa pienemmätkin bändit pääsevät soittamaan.
Kolmesta isoimmasta lavasta Radio Rock Main Stage oli varattu festaripäivien polttavimmille ulkomaisille nimille, kuten Korn, Mercyful Fate, Kreator ja Deftones. Inferno Stagella kuunneltiin muun muassa Red Fangia ja Lähiöbotoxia. Tent Stagella pääsi pahimmalta auringon porotukselta suojaan katsomaan esimerkiksi bändejä Oranssi Pazuzu, Vltimas ja High on Fire.
Kolmipäiväinen Tuska oli katarttinen kokemus, jonka loppumisesta jäi haikea mieli. Oli vapauttavaa ilmaista itseään corpse paintit naamalla Suomen suurimmissa wall of death -moshpiteissä. Festarit toivat kaivattua vastapainoa viime vuosien hiljaiselolle. Useat esiintyjät toivatkin esille välispiikeissään, kuinka hienoa oli taas covid-rajoitusten jälkeen esiintyä festareilla.
Tuska toimi kuin rasvattu, kun 49 000 festivaalivierasta ohjattiin vaihtamaan rannekkeensa Suvilahden tapahtuma-alueen viereiseen Redi-kauppakeskukseen. Koska lippujono ei ollut festivaalialueen sisäänkäynnillä laukkujentarkistuksen jatkeena, oli vaivatonta ravata edestakaisin festivaalialueelle. Pystyi halutessaan esimerkiksi kävästä Redissä syömässä tai yhtyä hetkeksi lähialueen musankuuntelu-piknikkiin omilla juomilla.
Perjantaina yhdysvaltalainen stoner metal -bändi Red Fang veti yleisöönsä runsaasti hyväntuulista väkeä meleeratunharmaan taivaan alle. Samanaikaisesti telttalava täyttyi suomalaisen kulttibändiksi muodostuneen Ensiferumin eteen. Teltta- ja Inferno-lavojen bändit esiintyivät keskenään aina samoihin aikoihin ja oli tehtävä valintoja.
Red Fang vaikutti erityisen hyväntuuliselta ja muusikot mainitsivatkin, että kyseessä oli heidän ensimmäinen festarikeikkansa Suomessa. Savuisella lavalla valoilla näytti muodostuvan savurinkuloita ja bassorummuissa oli bändin logo sapelihampaisen kissan kallosta. Yleisö osoitti toistuvasti hyväksyntänsä karjuen myöntyvästi ja nostamalla punaiset juomatölkkinsä ilmaan. Keikkaa katsovien omat savut olivat myös odotettava lisä stonerbändin keikalla.
Bändin matalavireiset iskevät riffit kuin manasivat sadetta ja Into The Eyen kohdalla taivas viimein repesi virkistäväksi tihkuksi. Toinen vokalisti Bryan Giles yhtyi biisin jälkeiseen läpänheittoon sanomalla “Vitu! – Someone taught me that”. Yleisössä opetettiin lisää suomalaisia kirosanoja messuamalla perkele, perkele, ennen kuin yleisö sai vielä encoret ja lavalle heiteltiin kiitoksia ja plektroja.
JH: Carcass tuntui sisäistäneensä ja hyväksyneensä roolinsa faniserviisiä suorittavana sotaratsuna. Viimevuotiselta Torn Arteries -albumilta mahdutettiin settiin kolmisen kipaletta, mutta niidenkin soittoa Jeff Walker – toki vitsaillen – pahoitteli. Walkerin tavaramerkkikärinä oli juuri sitä mitä pitikin, kun basisti-laulaja puski hampaidensa takaa kimaran deathin ja grindin ikivihreitä aina Exhume to Consumesta Genital Grinderiin ja Tools of the Tradesta Corporal Jigsore Quandaryyn. Daniel Wilding, joka on ollut hiekkalaatikolla taputtelemassa lapiolla ämpäriä näiden kappaleiden ilmestymisen aikaan, kopisteli vaivattoman oloisesti jokaisen symbaalin iskun juuri oikeaan paikkaan. Brittiherroista huokui hyväntuulinen soittamisen riemu, ja mikäpä siinä nautiskellessa, kun silmien edessä aukenee näky valtavista moshpiteistä.
JH: Korn onnistui 90-luvun loppupuoliskolla paketoimaan teinien kokeman angstin ja ulkopuolisuuden tunteen kohderyhmässä resonoivaan pakettiin, joka yhä tänäkin päivänä kuulostaa lätisevine bassosoundeineen omintakeiselta. Näitä ahdistuksen anthemeita, kuten varsinaisen setin päättänyt Freak on a Leash tai encoren lopettanut Blind, voi hyvällä omallatunnolla kutsua sukupolviklassikoiksi. Ja kun uraa on alla sen kolmisenkymmentä vuotta ja levyjä yli tusina julkaistuna, tuntui omituiselta vedolta tapailla Metallican ja Queenin kappaleita osana konserttiaan. Yhtä kaikki: viihdyttävä keikka.
Tuskassa oli myös aikaa haahuilla paitaotoksille tai saunaan, Suomalaisen mytologian naishahmoja -näyttelyyn tai katsomaan bändejä, joita ei alun perin olettanut katsovansa. Näitä bändejä olivat esimerkiksi Reckless Love, Blind Channel ja Vltima, jonka vakuuttava esitys onnistui viemään transsendenttiseen tilaan.
Tanskalainen lukuisia vuosia keikkatauolla ollut heavy metallin kuninkaallinen Mercyful Fate aloitti lauantaina puoli yksitoista. Päälavalla hehkui iso väärinpäin roikkuva risti marmoristen portaiden ja pentagramilla päällystetyn alttaripöydän päällä. Don’t Break the Oath -levynkansilippu peitti koko takaseinän. The Oath loihti kelloilla ja urkumaisella alkusäestyksellä yleisön oikeaan mielentilaan. Solisti-ikoni King Diamond astuu kirkkaan punaisessa kaavussa alas rappusia kuin Baphomet itse, musta vuohen pää -asusteessa. Biisin nopeat kohdat sahataan käyntiin ja päästään kuuntelemaan Diamondin herkullisen korkeata satanistista ääntä.
Seuraavaksi Mercyful Fate kertoi uudesta keskeneräisestä kappaleestaan The Jackal of Salzburg, että se on valmis yleisölle esiteltäväksi. Yleisö taputti biisin käyntiin, savu peitti lavan ja värjäytyi pelon vihreäksi ja mustasta magiasta ammentava kappale upposi syvälle metalliyleisöön. Biisi tuntui kuin olevan jo tuttu. Yön edetessä seinäliput ja vokalistin vaatteet vaihtuvat. Diamond kommentoi “I think I’m dressed properly now” ennen Black Funaralin ponkaisemista käyntiin. Päällään hänellä oli musta kruunu, joka jatkuu mustana kaapuna, joka peitti kaiken paitsi hänen corpse paint -naamansa. Laulettiin klassikoita, kuten Melissa ja Evil, johon yleisö yhtyi mukana, niin että Diamond pystyi jättämään ne laulamatta. Come to the Sabbathin jälkeinen encore toi karismaattisen vokalistin vielä kerran lavalle mustassa hattussaan vetämään Satan’s Fallin.
Sunnuntain yksi ehdottomista kohokohdista oli saksalainen thrash metal -bändi Kreator. Vokalisti Miland ”Mille” Petrozza kertoi, että bändi oli kirjoittanut kapaleen 666 – World Divided tulevalle kiertueelleen. Sitä ennen Mille jakoi päälavan valtavan yleisömäärän kahtia tavoitteenaan saada jälleen aikaan Suomen suurin wall of death eli yleisön juoksemaan toisiaan kohti. Sen jälkeen Satan is Realin aikana yleisö jatkoi vallihautana juoksemista kevyesti toisiaan töniten. Tänä vuonna julkaistu Hate Über Alles -levyä esiteltiin välipuheessa yleisemmin ja Kreatorin lippua heiluteltiin alustaen kappaletta Flag of Hate. Kreator järjesti vielä uuden wall of deathin viimeiselle biislle Pleasure to Kill ja loppuun tulishow’n, jonka liekit vielä lopuksi lämmittelivät tyytyväistä yleisöä.
Sunnuntaina oli lukuisia pankin räjäyttäviä bändejä, kuten yhdysvaltalainen High on Fire ja itä-metalliksi genreään kuunteleva Lähiöbotox. Jälkimmäinen kuulostaa Rytmihäiriön ja Ydinperheen sekoitukselta, ja sen taustoja avattiin TuskaForumissa bändin toisen solistin Vikin eli Seksikän Suklaan eli Luyeye Konssin haastattelun yhteydessä.
JH: High on Fire on ehkä ensimmäisillä albumeillaan ollut jotain stonerin tai stonermetallin suuntaista, ja Matt Pike on toki sillä saralla legendan natsat ansainnut jo työstään Sleepin riveissä. Nykytyyliltään High on Firen soitto vastaa tismalleen sitä mitä yhtyeen nimi lupailee. Se on kuin svimbaa kiskoneiden entisten linnakundien tappelu räkälässä Motörheadin soidessa. Sunnuntain alkuillassa High on Fire tarjosi järjettömän riffimylläkän, suoranaisen hyökkäyksen. Pike potki monitorejaan ja efektejään, kävi vähän väliä raivoamassa vahvistimelleen ja kohteli Gibsonin SG-kitaraansa kuin se olisi hänelle velkaa, eikä välittänyt vaikka laulut menivät välillä sinne päin. Tätä on rock.
JH: Perjantaina Kornin keikalla alkanut ”locokesä” kruunattiin vielä sunnuntaina Deftonesin toimesta. Keikka oli varsinainen yhden miehen show: Chino Moreno teki läpimärässä t-paidassaan kaikkensa saadakseen toimitettua yhdysvaltalaisen raskaan vaihtoehtorockin ystäville elämyksen. Nu-metalin kaanoniin luettavat Around the Fur (1997) ja White Pony (2000) käytiin pääpiirteittäin läpi ja konsertti huipentui Change (In the House of Flies) -pahoinvointirakkauslaulun huokailun kautta ainoana Adrenaline-levyn kappaleena soitettun 7 Wordsin aggressiiviseen teiniuhoon.
JH: Sunnuntain, oikeastaan koko Tuskan ja kenties myös festivaalikesän koskettavin tunnelma oli ukrainalaisbändi Jinjerin keikalla. Äärimmilleen ja ylikin pakkautuneessa teltassa vallinnut yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden lataus oli voimakkaimpia kokemuksia, joita live-elämysten parissa on tullut koettua. Sanat eivät meinaa riittää.
Perjantain kuvat: Beast in Black, Carcass, Heilung, Lost Society, Red Fang
Lauantain kuvat: Baroness, Blind Channel, Insomnium, Mercyful Fate, Reckless Love, Stam1na
Sunnuntain kuvat: Deftones, Devin Townsend, Jinjer, Kreator
