Miltä Billy Talentin keikka näytti 15-vuotiaan fanin silmin?

Rumban TET-harjoittelijana toiminut Siina Rask kävi tarkastamassa Kanadan pop punk -lauman konsertin Helsingin Kaapelitehtaalla. Asiasta seuraa luonnollisesti keikka-arvio.

Teksti: Siina Rask, kuva: Dustin Rabin

Billy Talent
Kapelitehdas, Helsinki
23.10.2012

Ensimmäinen kosketukseni Billy Talentiin oli, kun hiippailin siskoni oven taakse kuuntelemaan isojen tyttöjen musiikkia. Muistan ajatelleeni, että huhhuh, onpas paska bändi. Vuosien varrella mielipiteeni yhtyeestä kuitenkin muuttui.


Billy Talentissa yhdistyy jollain hämmentävällä tavalla Ramonesin kahdeksasosat ja System of a Downin lauluosuudet. Voisi kuvitella, että tuollaisesta sotkusta tulisi täyttä roskaa, mutta bändi on kyllä kaukana siitä.

Talent aloittaa keikan soittamalla intronsa kitaristi Ian D’San ja laulaja Benin johdolla. Introna toimi uudelta levyltä tuttu biisi Lonely Road to Absolution. Jo tässä vaiheessa kaapelitehdas on kuin transsissa.

Introsta valutaan saman tien uudelta albumilta löytyvään biisiin nimeltä Viking Death March. Yleisö kuuntelee biisiä hieman jäisissä tunnelmissa, sillä biisi on uusi eivätkä kaikki sitä tunne. Tästä kohmeisuudesta päästään kuitenkin äkkiä eroon biisien This Is How It Goes ja Devil in a Midnight Massin aikana.

Heti, kun kaiuttimista pamahtaa tuo kitaralla soitettu bassomainen riffi, tuntuu kuin aika pysähtyisi. Yhtäkkiä keskellä tilaa on jättimäinen circle pit, jota turvamiehet yrittävät rauhoitella. Ben kommentoi pittiä keikan aikana sanomalla: ”I think that it’s ridiculous, how the security lets you have fun, but not too much fun!” Tuon lausahduksen jälkeen keikka jatkuu vanhempien ja uudempien biisien tahdissa.

Benin karismaattisuus on melkeinpä samaa tasoa kuin Freddie Mercurylla aikanaan. Fanit seuraavat Benin liikkeitä koko ajan ja yrittävät matkia niitä kuten apinat. Bändin karismaattisuus on virkistävää, sillä se tuo yleisöön sellaista sähköisyyttä jota on vaikeata sanoin kuvata. Myös Benin tietynlainen itsekeskeisyys lavalla on hauskaa katsottavaa. Hän itse myös toteaa olevansa maailman suurin kusipää kesken keikan. Ja yleisö vain myötäilee hänen sanomisiaan.

Biisien This Suffering, Line & Sinker ja Love Was Still Around jälkeen pääsemme käsiksi parin vuoden takaiseen hittiin Rusted From the Rainiin. Koko kaapelitehdas tuntuu sekoavan tämän hitin aikana. Varsinkin kun tuon hitin jälkeen kaiuttimista pamahtaa biisit Saint Veronika ja Surrender.

Surrenderin aikana yleisössä huomaa suuren muutoksen. Nuo punkkaritytöt, jotka juuri pogosivat kuin viimeistä päivää, seisovat paikallaan ja itkevät. Tuota surullisen kaunista näkymää ei kuitenkaan kauaa kestä, sillä Surrenderin jälkeen ovat pitit taas pystyssä ja turvamiehet kusessa.

Kaapelilla vallitsee sekasorto, kun on encoren aika. Encroea ennen kuitenkin kuuluu kappale Devil on My Shoulder. Biisin aikana Ben huudattaa yleisöä, ja Ian soittaa loistavan kitarasoolon samaan aikaan kun basisti Jonathan tykittää menevää bassokuviota.

Encoren biisivalinnat ovat loistavia. Fallen Leaves, Surprise, Surprise ja Red Flag ovat selvästi Billy Talentin parasta antia. Viimeisenä biisinä toimiva Red Flag tuo myös esille Talentin asenteen musiikin tekoa kohtaan: heille musiikin tekeminen tuntuu olevan pelkkää hauskanpitoa ja sitä, että saa päästettyä tietyt pirut ulos.

Tunnelma kaapelitehtaalla oli alusta loppuun loistava. Enemmän tällaista!