Ministry Tampereella – Kunnon rokkia eikä mitään syntikoita (vaan samplereita)

Teemu Purhonen oli Tampereella ja näki Ministryn. Ja biisillisen Revolting Cocksia.

Ministry, Dying Fetus
17.7.2019
Tampereen Pakkahuone
Teksti: Teemu Purhonen, kuvat: Antti Ahonen

Viimeisten noin viidentoista vuoden aikana itseni eteen on tullut lukuisia tilanteita, joissa Ministryn keikalle meneminen ei ole vaatinut oikeastaan yhtään mitään: rahaa on ollut taskut täynnä, eikä ole ollut kiire yhtään mihinkään. Joten miksei? Hyvä kysymys, mutta eihän sitä aina saa kaikkea aikaiseksi, ja alisuorittaminen on elämäntapana oikein viihdyttävä. Odotus kannatti, sillä Tampereen pakkahuoneella soittanut Ministry oli niin hyvä, että suonet sykkivät yhä vieläkin.

Pakkahuonetta ei varsinaisesti olisi tarvinnut lämmitellä niin millään tapaa ennen Al Jourgensenin seurakuntaa, mutta jos joku tähän toimenpiteeseen piti valita, ei Dying Fetus ollut lainkaan huono valinta. Nykyään niin muodikkaasti sanottuna bändi soitti, ja soittaa onneksi yhä, kunnon brutaalia ja teknistä mättöä. Ja jos tälle pitää väkisin keksiä joku sopiva genre, menee Dying Fetus mitä luultavimmin johonkin dödiksen ja grindin välimaastoon.

Mitä väliä?

Ministry oli Euro-kiertueensa toiseksi viimeisellä keikalla, mutta on vaikea sanoa onko tällä mitään merkitystä – jos bändillä oli jonkinlaista keikkaväsymystä, ei se näkynyt millään tapaa. Meno oli kovaa, ja sitä oli riittävästi, sillä keikka oli jaettu kahteen selkeään osaan: ensiksi soitettiin kolme varttia pelkkää uudempaa musaa. Nämä koostuivat niiden kolmen levyn biiseistä, jotka bändi on julkaissut sitten vuoden 2011.

Keikan ensimmäisen puolikkaan biisilistasta löytyi se itselleni kaikkein mieluisin, eli viime vuoden AmeriKKKantilta löytyvä Antifa. Biisi on ehtaa Ministryä, ja se lähtee liikkeelle puhesampleilla, jonka jälkeen alkaa tuttu Ministry-laukka, härskit riffit ja Jourgensenin reverb-julistus. Tähän tiivistyy moni Ministryn biisi, tosin mukana on yleensä esimerkiksi olla tyylikkäästi efektoitua huuliharppua ja oikeastaan mitä tahansa samplerikikkailua. Kumpaakin osaamista esiteltiin Pakkahuoneella, ja erityisesti huuliharppuilu aiheutti suurta värinää. Tällä kertaa kiippareilla sampleja soitellut tyyppi oli lavalla, muinaisina aikoina tämä soittaja on jostain syystä ollut verhon takana piilossa.

Antifa on herättänyt somessa julkaisunsa aikoihin pohdintaa siitä, mitä biisi oikein tarkottaa: kannattaako Jourgensen fasismia vai ei? Helvetin antoisaa kelailua, sillä bändin logosta löytyy kaksi painavaa vihjettä. Pakkahuoneella asia meni varmasti jakeluun myös kaikkein tiheimmille, sillä laulun aikana lavalle tuli kaksi naamioitunutta tyyppiä heiluttamaan Antifa-lippuja. Toinen kiinnostava ulkomusiikillinen seikka oli se, että Jourgensenilla oli edessään nuottiteline, ja sen päällä mitä ilmeisimmin biisien sanoja. Eikä ihme, sillä Alienin elämäntavat ja biisivuoren tuntien on aivan normaalia, ettei kaikkea voi aina muistaa.

Kun uudemmat levyt oli käsitelty, julisti Jourgensen heittävänsä yleisölle koirankeksejä, sillä kaikki odottivat sitä vanhaa kunnon Ministryä. Voin sanoa, että nämä koirankeksit olivat parhaita mitä olen koskaan maistanut. Ei sillä, että uudemmat biisit olisivat jotenkin hirveän paljon paskempia kuin vaikkapa The Mind Is a Terrible Thing to Taste -levy, mutta näin puhtaasti mutulla arvioiden juuri näitä levyjä Pakkahuoneelle lähdettiin odottelemaan jukeboxi kovana. Näin tein toki itsekin. Keikka-asenteena tämä on ehkä sieltä paskimmasta päästä, mutta näin In Case You Didn’t Feel Like Showing Up -livetallenteen suurkuluttajana tämä oli itselleni se lähtökohta.

Totta kai muusikot ja näiden tuotanto kehittyy vuosien saatossa, eikä mikään ole hirveämpää kuin bändi, joka on onnistunut tekemään sen yhden levyllisen timanttista musaa, mutta ei halua siirtyä mukavuusalueeltaan pois, koska se on uskaliasta. Jourgensen ei ole tällaisista asioista välittänyt, sillä Ministry on usein tehnyt juuri sitä mitä siltä on vähiten odotettu. Tämä ei päde ensimmäiseen Ministryn levyyn With Sympathyyn, joka on toki upeaa synapoppia, mutta ei juuri sitä bändin saundia, mikä on myöhemmin tullut hyvin tutuksi.

With Sympathy onkin Jourgensenin mukaan levy, jonka toteutettiin puhtaasti levy-yhtiön painostuksen vuoksi. Tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggsiä väsätessä Jourgensen ei päästänyt levy-yhtiön pamppua kuuntelemaan ensimmäistäkään biisiä, ennen kuin kokaiinit olivat kummankin nokassa. Lisäksi takana oli Jourgensenin hokijoukkue Blackhawksien peli, joka oli toinen ehdoista.

Tätä vanhempaa tuotantoa soitettiin yhtä kauan kuin uudempaa, eli myöskin se kolme varttia. Tämä tuntui lähes loputtoman pitkältä ajalta. Tulitus oli loputonta, eikä koko keikan aikana biisien välissä sönkötetty yhtään mitään, joka on aina miellyttävää. Järki oli katoamassa jo Thievesin, Burning Insiden ja So Whatin kohdalla. Armoa ei pyydetty, ei annettu. Jossain näillä kohdin alkoi todellisuus hämärtyä ja Ministry voi vittu Ministry! Psalm 69 räjäytti galaksit lopullisesti; miten helvetillisen nautinnollista voikaan musiikki parhaimmillaan olla! JESUS BUILT MY HOTROD!


Muistikuvista voi päätellä sen, että Just One Fixin aikana taustalle laitettiin pyörimään biisin video, eli se kuuluisa pätkä, jolla Jourgensenin sydänystävä William S. Burroughs ampuu haleksilla paskaksi kaikenlaisia käsitteitä. Lisäksi muistan ainakin sen, että N.W.O. soitettiin, mutta TV II jäi harmillisesti väliin. Aivan viimeinen biisi oli Revolting Cocksia. Ei tosin Beers, Steers, and Queers, vaan jos muistan oikein, You Often Forget – tai kenties No Devotion.