Mitä rumpali tekee tuulikoneella? Nosturin happorock-keikalla nähtiin merkillisiä asioita

Jukka Hätinen vieraili eilen Nosturissa kuuntelemassa Death Hawksin ja Kadavarin konserttia. Nyt hän erittelee, millaisia ajatuksia keikka herätti.

Teksti ja kuva: Jukka Hätinen

Kadavar, Death Hawks
Nosturi, Helsinki
5.11.2013

Ozzy Osbourne, Tony Iommi, Geezer Butler ja Bill Ward istuttivat siemenen. Siemenestä kasvoi puu. Puun oksista on ajan saatossa veistetty erimuotoisia ja -hajuisia kapistuksia pärekorit täyteen. Yksi näistä on saksalainen Kadavar ja toinen kotimainen Death Hawks.

Kohtalon tuulet puhkuivat nämä omaa elämäänsä eläneet kokoonpanot toistensa tietoisuuteen. Tuoreet kaverukset kiersivät yhdessä Eurooppaa ja haukkajengin delegaatio kiertueesta Rumballe raportoikin. Kadavarin osalta kiertue vielä jatkuu, Death Hawks jää kyydistä pois tänään 6. marraskuuta Tampereen Klubilla. Eilen orkesterit nähtiin Helsingin Nosturilla ja alle on listattu huomioita keikoista.

Levytetty tuotanto

Sekä Kadavar että Death Hawks ovat julkaisseet kaksi pitkäsoittoa. Molempien debyytit hakivat vielä muotoaan. Sekä Kadavar että Death & Decay sisälsivät hyviä kappaleita ja vihjailivat vielä käyttämättömästä potentiaalista, mutta eivät olleet eheimmästä päästä.

Tänä vuonna ilmestyneillä kakkoslevyillä konseptia oli tarkistettu ja sointia saatu yhtenäisemmäksi. Abra Kadavarin kohdalla tämä tarkoitti jämerämpiä riffejä ja tarttuvampia sävellyksiä, Death Hawksin kohdalla yhtenäistä kokonaisuutta, tyylikkäämpää presentaatiota ja huuruisempaa ulosantia.

Alisuorittajat albumeilla

Provokatiivisesta väliotsikosta huolimatta näin asian laita on. Vaikka Death Hawksin eponyymi kakkosalbumi tulee takuuvarmasti kiikkumaan suomalaisten kriitikoiden vuosilistoilla, lähtevät kuolonhaukat lentoon toden teolla vasta lavalle päästyään. Ayahuascalla puksuttavan junan ravintolavaunun ovena ovat tajunnan portit.

Kadavar puolestaan potee niin sanottua Graveyard-syndroomaa. Oireyhtymä on saanut nimensä ruotsalaisbändiltä, jonka levytetty materiaali on rehellisyyden nimissä melko keskinkertaista, mutta jonka kappaleet syntyvät klubeilla uudelleen meiningillä, joka on suoraa verenperintöä 1970-luvun alun Black Sabbath– ja Led Zeppelin-keikoilta.

Teemu Markkula

Hukkumalla kuolleen miehen laulusoundi saa aikaan väristyksiä. Rosoinen soittotyyli, joka ei pyri täydellisyyteen, antaa kappaleille ylimääräisen kourallisen luonnetta. Jos Kadavarin Christoph Lindemann on perinyt Iommin Gibson SG:n, Markkula on perinyt kiharat ja kalapuikot.

Simon Bouteloup

Honkkeli ranskalaisbasisti soittaa hirmuisella draivilla ja kappaleiden rajoja eteenpäin puskien. Kannukset ennen Kadavaria ansaittu Euroopan rajuimman psykedeliarock-bändin Aqua Nebula Oscillatorin riveissä.

Tuulikone

Kadavarin trio on linjassa lavan edessä. Siis myös villisti takova rumpali Christoph Bartelt. Hänellä on oma tuuletin, joka puhkuu hiukset ilmaan ja parran silmille. Siis lavan edessä oleva rumpali, jolla on oma tuulikone. Hieman saattaa naurattaa, mutta onhan se nyt hemmetin siistiä! Barteltin oikea käsi on suurimman osan keikasta niin ihmeellisessä kulmassa, että jännetupin tulehdus tai muu vastaava pitäisi miehellä olla.

Mikä ei kuulu joukkoon?

Humanoids ja Come Back to Life ovat kappaleet, jotka eivät istu illan setteihin sitten lainkaan. Death Hawks -basisti Riku Pirttiniemen karjuma Humanoids lönköttelee säröisellä riffillä ja herättelee huuruisesta transsista, jonne aivan huikea keikan alkupuolisko oli houkutellut. Draaman kaaren rikkovan kappaleen jälkeen jatketaan siitä minne ennen Humanoidsia jäätiin, muttei päästä aivan perille asti.

Kadavarin luolamieshippien raju soitto, svengi, groove ja rokkaus puolestaan katkaistaan Come Back to Lifella. Lähes Foo Fightersilta kuulostava pop-kappale ei istu tämän kolmikon soittimiin eikä habitukseen sitten mitenkään. Kakkoslevyn avausbiisi kannatti kuitenkin lusia, sillä sen jälkeen kuulluilla kolmella kappaleella ei enää säästellä mitään. Viimeiset mehut jammaillaan irti sata lasissa arkipäivää murehtimatta.

Kannattiko odotella raitiovaunua 11 minuuttia tuulessa ja vesisateessa, vaikkei yhtään olisi tehnyt mieli poistua kotisohvalta syksyisenä tiistaina?

Kyllä.