Sympaattinen sisäfestari Monsters of Pop kokosi vaihtoehtoisen popmusiikin ystävät Tampereelle nyt viidettä kertaa. Tämän vuoden pääteemoiksi nousivat utuinen kitarapop ja elektrotranssi.
Teksti: Jussi Saarinen, kuvat: Markus Malmberg
Monsters of Pop
Klubi, Pakkahuone ja Telakka, Tampere
22.–24.9.2011
Indie elää ja voi paksusti vuonna 2011. Muutama vuosi takaperin maassamme jyllännyt metallibuumi alkaa hiljalleen hiipua, ja kaikenkarvainen vaihtoehtopop on nyt saamassa entistä enemmän jalansijaa.
Suomen seuraavien vientitoivojenkin odotetaan löytyvän indie-osastolta. Kesällä Helsingin Sanomien tekemässä selvityksessä kriitikot nimesivät maamme lupaavimmiksi bändeiksi Siinain ja French Filmsin – kummankin voi sanoa operoivan indie-kattotermin alla.
Ehkä parhaiten vaihtoehtomusiikin valtaannousu näkyy kuitenkin siinä, kuinka Flow Festival on paisunut seitsemässä vuodessa pienen piirin puuhastelusta urbaanin Suomen kuumimmaksi kesäjuhlaksi.
Monsters of Pop on Tampereen oma pikku-Flow. Viidettä kertaa järjestetty sisäfestivaali luottaa pääosin kotimaiseen indiekermaan, jota on ollut tapana koristella muutamalla semi-nimekkäällä ulkomaanelävällä. Edellä mainitun Hesarin äänestyksen kahdeksasta kärkibändistä kolme esiintyi tänä vuonna MoP:ssa.
Manselaisfestari on Flow’n tapaan laajentunut vuosi vuodelta. Alkuaikojen Yo-talon ja Artturin kombosta on siirrytty Klubin ja Telakan yhdistelmään, ja tänä vuonna lauantain bileet levisivät vielä Pakkahuoneellekin. Siirto oli oiva, sillä Klubi olisi ollut auttamatta liian piskuinen lauantain keikoille. Nyt 1200 henkeä vetävällä Pakkahuoneellakin saatiin aikaan sangen intiimi ilmapiiri.
Lauantaina esiintynyt Lindstrøm oli ainakin paperilla bakkanaalien isoin vetonaula. Norjalainen nu-discon maestro ei kuitenkaan loihtinut läppäristään mitään mieltä järisyttävää spektaakkelia, vaan tyytyi hytkymään omenavalon takana hiuspehkoaan heiluttaen ja bisseään hörppien.
Avara trance-vyörytys lipui yli Pakkahuoneen valtamerialuksen kokoisena äänipilvenä ja junnaavat rytmit takoivat tajunnan transsin partaalle. Lievältä puutumiselta ei tosin voinut välttyä. Myöskin yleisön passiivisuudesta päätellen oli vaikea uskoa, että käsillä oli festarin pääesiintyjä.
Huoratron, aka Aku Raski, taas oli Lindstrømin tyyneyden antiteesi. Kun kaljupäinen partasuu kiipesi lavalle, pääsi helvetillinen rave-mania valloilleen.
Riipivän monotonista konekiihkoa tykittävä Huoratron on joskus rinnastettu Justiceen, mutta ainakin MoP-keikan perusteella vertaus tuntuu oudolta. Melodia ja groove kun ovat tälle konemusiikin Slayerille vieraita käsitteitä. Tasapaksua tai ei, mutta festivaalin kiihkeimmät bileet Huoratron kuitenkin sai aikaan.
Musiikillisen pääteeman Monsters of Popissa muodostivat kuitenkin toinen toistaan tiheämmässä usvapilvessä leijailevat kitarapop-yhtyeet.
Siinain kosketinsoittaja Saku Kämäräinen jumittaa.
Kattauksen utuisimman happotripin loihti ilmoille Siinai. Kehutun bändin jylhä olympia-kraut luotti toistoon ja psykedeliaan livenä vielä huomattavasti enemmän kuin levyllä. Telakalla Anthem 1 & 2:ta kehiteltiin ehkä kymmenisen minuuttia, ennen kuin uljas synariffi ja motorik-komppi potkaisivat tunnelman kattoon.
Arviolta puolituntinen setti ei montaa varsinaista kappaletta sisältänyt, mutta antaumuksellisella kiihkolla eläytyneen nelikon puristusote oli äärimmäisen tiukka. Erityismaininnan saakoon rumpujaan infernaalisessa transsitilassa takonut Markus Joensuu.
Regina – toinen kitarasumuun luottava median lemmikki – taas ei suoriutunut savotastaan ihan yhtä vakuuttavasti. Iisa Pykärin rajallisen hento ääni ja samasta muotista veistetyt biisit menettivät tehonsa yllättävän nopeasti. Myös taustanauhojen käyttö tuntui kahlitsevan bändiä. Hommasta jäi vähän käsikirjoitettu maku.
Sääli sinänsä, sillä uusi Soita mulle on hyvä levy. Klubin lavalla sen heikkoudet vain paljastuivat karulla tavalla.
Reginan Iisa Pykäri.
Samaan suohon upposi myös Delay Trees. Perjantaina Telakalla musisoineet unipopparit eivät kyenneet jalostamaan studionauhoitustensa upeata äänimaisemaa asianmukaiseeen live-muotoon, ja meininki kääntyi nopeasti unettavaksi himmailuksi. Jopa tempot olivat hivenen alhaisemmat kuin studioversiossa. Mutta kyllä pakahduttava Tarantula / Holding On sulatti jälleen kerran kusipäisen kriitikonkin sydämen.
Kitarapop-lokeroon sopivat niin ikään Telakalla esiintyneet Big Wave Riders ja Idiomatic, jotka molemmat heittivät perusvarman rutiinisuorituksen. BWR:n rockausta hallitsi kaiutettu soundimaailmaa ja tymäkkä yhteissoitto. Idiomaticilta taas löytyy kipakoita pop-koukkuja ja Sasja Montosen ääni värähtelee tunteellisilla taajuuksilla. Kumpikin yhtyeistä kuitenkin kaipaisi mukaan kunnon tujauksen omaa ääntä ja itsevarmuutta.
Karkeasti yksinkertaistaen voi sanoa, että Klubin keikat olivat järjestäen varsin vaisuja. Torstaina peräkkäin esiintyneet kotimainen Bendagram ja ruotsalainen jj edustivat sitä nyhjäävintä kädenlämpöisyyttä.
Tummaa elektroa esittävä Bendagram on yhtä kuin kaksi helsinkiläistä muusikkoa, jotka ”ovat toimineet myös grafiikan ja arkkitehtuurin parissa”. Duon kohdalla eniten hämmästystä herätti esittelylärpäkkeen teksti ”helsinkiläisbändi on vasta muutaman keikan heitettyään ehtinyt keräillä kehuja intensiivisestä livesetistään”. Kyllähän he intensiivisesti uppoutuivat läppäreihinsä, mutta siihen se sitten jäikin.
Balearic beatia indiepoppailuun ja ties mihin sekoitteleva jj taas häröili voimakkaiden visuaalien tukemana, mutta ei sen tokkurainen leijunta kovin syvältä kouraissut.
Puolikas Bendagram.
Klubin bändeistä ihan kiva -kategoriaan osuivat The Valkyriansin ska-karkelot ja Jessen ja Jimi Tenorin yhteisviritys. Myös Britta Perssonin hattarapop oli ihan sööttiä, mutta jos solistin asettaa samalle viivalle vaikkapa Florence and the Machinen tai Feistin kanssa, ei ruotsittarella ole mitään jakoa.
Yleisen tunnelman puolesta takkahuonemaisen leppoisa Telakka kyykytti trendikkään viileätä Klubia 6–0. Esimerkiksi jj:n tai Britta Perssonin vedot olisivat satavarmasti toimineet paremmin Telakan lämmössä.
Mutta myös kovimmat keikat nähtiin Telakalla. NT’s White Trash ja The Rollstons nimittäin puhkoivat piristäviä reikiä tasalaatuiseen indiepullaan.
Levylafkan pyörittämisen vastapainona Nick Triani soittaa rock'n'rollia.
Soliti-pamppu Nick Trianin kaitsema retkue soitti torstai-iltana vasta kolmannen keikkansa, mutta vaivaantuneisuudesta ei ollut tietoakaan. 90-lukulaisia uria puksuttava, suorasukainen brittipop-meininki kumarsi syvästi klassisen rock-estetiikan suuntaan ja teki sen suomalaisessa kontekstissa vielä varsin uniikisti. Blurin ja Oasiksen vaikutus paistoi kilometrien päähän, ja takaa pilkotti myös häivähdys Smashing Pumpkinsia.
Kvartetti klaarasi homman kotiin iän mukanaan tuomalla varmuudella. Kielen katkeamiset ja muut kommellukset eivät paljon menoa häirinneet. Kaksiminuuttinen You & Me -single kiteytti mainiosti bändin ajatusmaailman: yksinkertainen on kaunista.
Vähintään yhtä pikantti tapaus oli The Rollstons – jota Nick Triani on muuten tuottanut. Tämä Suomen Pavementiksi tituleerattu yhtye tarjoili perjantaina täyteen pakatulle Telakalle astetta eksoottisempaa herkkua: bändi soitti vuonna 2001 julkaistun, suomi-indien kulttiklassikoksi kohonneen Doing Time -cd-r:nsä alusta loppuun. Haltioitunut väkijoukko oli pähkinöinä ja bändi selvästi nautti spesiaalispektaakkelistaan.
The Rollstons maalasi kauniin kiemuraisia äänimaisemia, muttei ottanut itseään liian vakasti. Laulaja Mikko Valon antautuva tulkintaa tuki sopivan nukkavieru soundimaailma. Esimerkkeinä tästä menköön vaikka So Realin ja Lionsin kaltaiset ässäraidat.
The Rollstonsin Mikko Valo antoi kaikkensa.
Lopulta käteen jäi siis muutama timanttinen keikka ja iso kasa harmaata perusmassaa. Yleistunnelma festareilla oli sivistyneen harkittu. MoP:issa ei juuri ördäilijöitä näkynyt ja jengi hummaili kaikin puolin säyseissä merkeissä.
Myös käytännön järjestelyt hoituivat kitkatta ja hinnat olivat kauttaaltaan inhimilliset. Esimerkiksi oluttuopin sai alle viiteen euroon ja kolmen päivän festaripassi kustansi vaivaiset 45 euroa. Yksittäisten tapahtumalippujen hinnat osuivat kuuden ja viidentoista euron välille.
Musiikillisesti Monsters of Pop jätti varsin kaksijakoisen olon. Se on toki mainio lisä Suomen ankeaan sisäfestaritarjontaan, mutta ainakin tänä vuonna pippaloita vaivasi melkoinen kapea-alaisuus. Jotain yleisilmeestä kertoo jo se, että parhaat bändit olivat juuri niitä, jotka poikkesivat eniten keskitieltä.
Saa nähdä millaisen artistikaartin MoP:n pikkuveli Valoa Festival iskee tiskiin tänä vuonna.