Moukkamainen roomalainen keisari katsastamassa gladiaattoreita taistelun jälkeen – eli Liam Gallagher Turussa

Liam Gallagher
21.7.
Tall Ships Races

Oasis oli 90-luvun brittirockin kulta-aikojen suurin ja röyhkein bändi, jonka jäljen kuulee musiikissa tänäkin päivänä. Vaikka yhtye ei onnistunut ikinä tekemään kolmatta Definitely Mayben tai What’s the Story) Morning Gloryn tasoista levyä, niin yhtye oli silti aina valokeilassa. Aina vuoteen 2009 asti, jolloin Oasisin tarina päättyi todennäköisesti ikuisesti, comebackia kun ei ole näköpiirissä.

Veljesduo on siinä määrin ainutlaatuinen, että se herättää kysymyksen tarvitaanko comebackia laisinkaan. Tuntuisi jopa legendaarisuuden riskeeraukselta saattaa kaksi rocktähteä sopimaan riitansa vaikkapa yhden kiertueen tähden. Kyseessä ei varmasti tuolloin olisi mikään muu kuin rahastus. Tätä väitettä tukee se, että veljekset ovat näin itse lehdistölle todenneet.

Gallagherin veljeksistä Noel on aina ollut se, jonka penaalista löytyi hittikynä jolla on syntynyt klassikoita, joista kaikenmaailman Kasabianit ovat saaneet vain haaveilla. Liam taas on ollut siinä sivussa se kädet selän taakseen ojentava karismaattinen rock-stara, jolla on katu-uskottavuutta vaikka muille jakaa. Tosin hän ei sitä varmasti ikinä tekisi, vaikka voisi.

Liam on se sama Liam edelleen, ollen helposti tämän hetken coolein rocktähti. Moukkamainen katse ja ylpeä olemus tuo mieleen roomalaisen keisarin katsastamassa gladiaattoreita taistelun jälkeen. Kaikki tiet eivät kuitenkaan tässä tapauksessa vie Roomaan, vaan Manchesteriin.

Liam on saanut aavistuksen kulahtaneen Beady Eyen jälkeen oman Oasisin jälkeisen uransa todella hyvään vireeseen. Live-esitykset ovat todistaneet, että ääntä löytyy ja ovathan rohkeimmat uskaltaneet väittää Liamin olevan kenties uransa virkeimmässä kunnossa.

Tulevan As you were -soolodebyytin ensimmäinen single Wall of Glass ei varsinaisesti tarjonnut mitään historiallista, mutta teki kuitenkin selväksi, ettei mitään kädenlämpöistäkään olla todennäköisesti saamassa. Seuraavana singlenä julkaistu, stadion-anthemilta kuulostava Chinatown oli kuin maali Manchester Unitedin verkkoon derbyssä. Ei välttämättä mitään klassikkomateriaalia, mutta kuitenkin kappale, joka erottuisi edukseen Oasisinkin discografiassa.

Kaiken järjen mukaan Liam Gallagherin pitäisi olla kovassa vireessä ja Turussa nähtäisiin hyvä rock-keikka. Totuus sai viimein paljastua, kun introna pitkin kiertuetta kuultu Fucking in the bushes käynnisti keikan Turussakin, taustanauhalta soiden.

Tietynlaisena ”casual clothing” -kulttuurin keulakuvana toimiva Liam Gallagher asteli lavalle hieman hämmästyttävästi shortseissa. Ilmeisitikään kolea keli ei tunnu manchesterilaisen iholla. Pian se ei tuntunut yleisölläkään, kun Rock n’ roll star sai toimia keikan ensimmäisenä varsinaisena livevetona.

Ei tarvitse osata lukea ajatuksia, että huomasi monien unelmien toteutuvan. Oasis on monelle suomalaiselle suuri bändi ja Rock’n’roll star on munakkaimmasta päästä aloittaa keikka tällaisessa tilanteessa. ”Yes you fucking are”, huudahti Gallagherkin, kun yleisö lauloi kertosäettä täysillä mukana. Heti perään kuultu (What’s the story) morning glory tarjoili merkkejä siitä, että tällä keikalla kuultaisiin rutkasti Oasis-kappaleita. Yleisö oli enemmän kuin mukana ja kaikki ainekset hyvään rock-keikkaan olivat kasassa.

Tässä välissä olikin hyvä muistaa, että taustakankaassa todellakin luki Liam Gallagher, eikä Oasis. Joten Gallagherin soolobiisejä saatiin myös kuulla. Laulaja itse tiedosti, että minkä voimin yleisöä on tullut paikalle ja vitsailikin, että halukkaat voivat lähteä baariin – nyt kuullaan uusia biisejä.

Uusista kappaleista ensimmäinen eli Wall of glass piti meininkiä vielä korkealla, mutta pikkuhiljaa tunnelma alkoi väkisinkin latistumaan. Uudet vielä julkaisemattomat kappaleet kuulostivat kyllä yllättävänkin miellyttäviltä, mutta siitä huolimatta nämä suurelle yleisölle vielä tuntemattomat kappaleet ja heti perään soitettu hieman raskassointuisempi Oasis-materiaali D’You Know What I Mean? ei ole toimivin ratkaisu ikimuistoista livekokonaisuutta rakennettaessa.

Usein vaikutti siltä, että yleisö odotti kieli pitkällä veret seisauttavaa anthemia, kun Liam vetikin tukun uusia biisejään putkeen. Gallagherin turvana on nostalgian kaipuisissa tilanteissa se, että miehellä on karismaa ja bollockseja. Vaikka laulaja ei liikoja tohtinut jauhaa tarpeetonta lätinää, niin ei mies silti ollut etäinenkään. Linnanpuistossa nähtiin iso ego, joka kuitenkin kunnioitti suuresti yleisöään.

Yhtenä keikan puhtaasti musiikillista huippuhetkistä voi pitää loppupuolella kuultua Chinatown-kappaletta. Jos kappale olisi julkaistu vaikkapa Be Here Now –levyllä (jolle mahtuisi leikiten), se voisi olla nyt yksi karaokebaarien vakiokappaleista. Nyt Chinatown on tullut tavallaan liian myöhään. On hankala nähdä, että nuorempi sukupolvi osaisi ottaa biisiä omakseen. Etenkin kun on oman nuoruuden superyhtyeitä, kuten Arctic Monkeys omine anthemeineen.

Chinatown raikui kaikesta huolimatta komeasti. Siinä on poljentoa, joka saa käsiä nousemaan ilmaan ja ihmisiä laulamaan ääneen. Juuri niitä biisejä, joita kaveriporukat voisivat laulaa käsi toistensa olkapäillä. Ehkäpä vielä joskus.

Paikoitellen väljähtänyt tunnelma oli loppuhuipennuksessa historiaa ja se johtuu siitä, että Gallagher yhtyeineen toisti temppunsa myös keikan lopulla. Vaikka Be Here Now ei olekaan varsinainen ikivihreä, niin tällä keikalla se jyräsi kuin juna Kainuuseen. Keikan veti pakettiin kaikkien aikojen leirinuotiobiisi Wonderwall. Epämääräisistä cover-versioista ei ollut muistoakaan, kun klassikko vedettiin tyylikkään pelkistettynä akustisena versiona.

Kokonaisuudessaan Gallagher veti mainion keikan, mutta kovimpaan Oasis-nälkään ei saatu 100 prosenttista tyydytystä. Keikka teki selväksi, että Liam on kovassa vireessä ja tuleva levy vaikuttaa hyvältä paketilta.