Sanni esiintyi ensimmäisellä omalla areenakeikallaan ja Rumbalta paikalla oli delegaattitrio Oskari Onninen, Jukka Hätinen ja Tomi Palsa. Viimeksi mainitun keikkakuvat löytyvät tästä klikkaamalla. Kaksi ensimmäistä täyttivät toisilleen etukäteen suunnittelemansa slämärit.
Mun nimi on Jukka
Pahin tyylimoka:
Eihän täällä ole prinsessoja ja astronautteja, näen vain formulakuskeja. Sannin asut tekivät kunniaa suomalaisen moottoriurheilun ikoneille: Ensimmäinen kolmannes kaahattiin Kimi Räikkösen mestaruusvuoden 2007 Ferrarin-punaisissa. Keskivaiheet muisteltiin Mika Häkkisen tuplamestaruutta kausilla 1998–99 McLarenin-harmaissa. Maaliin tultiin Williams-tallin kirkkaankeltaista ajoasua ja ensimmäistä suomalaista Formula 1 -maailmanmestaria (1982) Keke Rosbergia kunnioittaen. Tämä ei tietenkään ole tyylimoka, vaan ainoastaan järjettömän siistiä!
Pahin tyylimoka oli se, että konsertti muistutti formulakilpailua, jossa yksinäinen susi yrittää suoriutua yli-inhimillisestä tehtävästä soolona, kaikki temppunsa ja taitonsa käyttäen ja korttinsa pelaten, mutta yliyrittämiseen ja vauhtisokeuteen sortuen.
Aidoin hetki:
Areenakonserttien trendiin on kuulunut mahdollisimman monen vierailijan marssittaminen lavalle. Sanni teki ilahduttavan poikkeuksen tuomalla vain yhden: hänen uransa kannalta tärkeimmän, Sannin tähänastiset albumit tuottaneen, mutta nyt vaihtoon joutuneen Hank Solon. Vaikka Hank Solon kanssa vedetty Söpö ei lukeutunut musiikillisesti ja esityksellisesti konsertin kirkkaimpiin hetkiin, lahjakkaan työparin rendezvous oli eleenä mitä upein.
Eniten arvonlisää keikkaversiossa:
Tinderistä ja Facebookista laulaminen vanhentaa kappaleet tyyliin huomenna. Mutta kun arkeologit kuuntelevat Moukaria tulevaisuudessa, sanotaan vaikkapa 2080-luvulla, he miettivät, että mikähän vittu meitä vaivasi. Kun kappaleen vihapuheena purkautuva paha olo sovitettiin kaoottiseksi yltyväksi dystooppiseksi ja kylmäksi teknoksi, Sannin onnistui luoda piinallisen tarkka ajankuva.
Kädenojennus lapsiyleisölle:
Vahinko-kappaletta laulaessaan Sanni painaa kantapäänsä yhteen ja nostaa kätensä vaakatasoon. Kamera poimii poseerauksen ja vie sen ristinmuotoiselle taustascreenille. Vahinko-musiikkivideon lapsifaneista syntynyt kohu käsitellään Pasilan Golgatalla; Sanni syleilee syntipukin osaa, jotta lapset voisivat näyttäytyä viattomuuden valossa myös jatkossa.
#sannihetki:
Pidän Sannin musiikista todella paljon. Se on edesauttanut sitä, että keikoilla koetut pettymykset on annettu anteeksi, väärään aikaan, väärään paikkaan tai tilaisuuden luonteeseen vedoten. Artistin ensimmäinen oma areenakeikka on paikka, jossa sijaa anteeksiannolle ei ole, jos sama “se jokin” on pielessä. Ja olihan se. Se jokin on tässä tapauksessa rystyset valkoisena suorittamista, kokonaiskuvan hahmotusvaikeutta, liiaksi hetkessä eloa (lue: sinkoilua, säntäilyä, sekoilua) ja valitettavasti jopa karisman puutetta. Oli kivuliaan alleviivaavaa, että Cheek varastaa show’n eikä hänen edes tarvitse käydä lavalla. Timantit on ikuisia, mutta pallo tippui.
Mun nimi on Oskari
Vastine rahoille:
Suomalainen käy ravintolassa. Tuttava kysyy, oliko ruoka hyvää. ”Joo, oli isot annokset”, kuuluu vastaus. Sannin areenakeikka oli saman dialogin musiikkiversio. Suomalaisia supertähtiä kannattaa käydä katsomassa isoimmilla festivaaleilla tai areenoilla, koska produktio on ihan eri luokkaa kuin maakuntaklubeilla. Kun kyse on Sannin keikasta, budjetti on pois Linnanmäki-reissusta. Pelkästään itseäni ympäröivässä katsomolohkossa noin joka kolmannella penkillä istui kymmenvuotias. Yleensä tyttö, yleensä äitinsä kanssa.
Suomessa areenakeikat ovat samalla tasolla kuin tuottajuus vuosikymmenen taitteessa. Kansainvälisen tason meininkiä yritetään kovasti matkia, produktio osataan kasata, mutta dramaturgia on mitä sattuu eikä mikään oikein ei liity mihinkään. Ensimmäiset kolme biisiä herättivät toiveen, että nyt Sanni soittaa koko tulevan levynsä kokonaan ja ilmoittaa sen jälkeen levyn olevan Spotifyssa. Näin ei käynyt. Sen sijaan tarjolla oli rokkiosuus, akustinen medley, Vain elämää -medley, Timantit on ikuisia, edsheeranmainen luupperiosuus, street-tanssivälike vaatteidenvaihdon ajaksi, Sanni puhumassa taustaskriineillä, viulu, viulu uudelleen ja loppusuoran huipennuksena Apocalyptica soittamassa taustaskriineillä Juha Tapio -coveria, koska kaikki tämä ilmeisesti vastaa Sannin käsitystä hyvästä. Ja kun kaikki on hyvää, mikään ei ole. Mutta mitä siitä, kun annokset ovat isoja.
Sannin bändin suoritus:
Edellisen kerran, kun näin Sannin – vuosi oli kenties 2015 ja paikka homoklubi DTM – tulin johtopäätökseen, että Sannin pahin ongelma on hänen yhtyeensä, joka haluaa hirveästi soittaa, vaikka ei tarvitsisi. Siitä lähtien olen elätellyt toiveita sämplerikiertueesta, mielellään kaksin Hank Solon kanssa. Areenalla yhtye esiintyi edukseen, vaikka luotti samaan ”kaikki on hyvää ja enemmän parempaa” -filosofiaan kuin koko konsertti ylipäätään. Kitaristi Sampo Sundström jopa moshasi, mutta ainoa tyylimoka oli, kun Hank Solon kanssa soitettu Söpö pilattiin turhilla rumpukompeilla, jotka hävittivät kappaleesta oleellisimman – muovisuuden, venyvyyden ja elastisuuden.
Taustayhtye piti monessa kohdassa kasassa hukassa olevaa esiintyjää. Yksin soittaessaan Sanni puristi muusikkouttaan, teki konsertista takakireää suorittamista ja peitti epävarmuutensa maneereihin. Hän osaa heittäytyä opetellusti polvilleen, huutaa ennen jokaista kertosäettä ”mennään!” ja jokaisen kertosäkeen rivin jälkeen ”Mikä?” tai ”Mitä?”, johon yleisö sitten vastaa ”dementia” tai ”pornoo”. Ja sama uudelleen, ad infinitum.
Jos konsertti olisi yksi Instagram-kuva, se olisi:
Edessäni istui nainen ja hänen noin kymmenvuotias tytäroletettunsa. Ennen konserttia äiti selasi hevostarvikkeiden annetaan/vuokrataan-ryhmää Facebookissa ja palasi ryhmään kesken keikan. Lopulta hän osti toiselta Facebook-kirppikseltä Espritin laukun. Sitä kelpaa kuvata Instagramiin. Tytär videoi jokaisen kappaleen puhelimelleen.
Sannin uran kannalta ainoa järkevä liike seuraavaksi:
Sanni on selvästi tiensä valinnut. Areenakonsertti oli ennen muuta sitku-löysäilijöitä paheksuva yrittäjyysseminaari, Cheekille vertoja vetävä minäprojekti ja ylistyslaulu sille, että kova työ on itseisarvoista, vaikka se johtaisi siihen, ettei ehdi lainkaan miettiä, mitä tekee. Sannin itsensä kokemus oli tärkein, muiden vasta seuraava. Kuvaavinta oli, kun hän keikan puolivälissä ilmoitti arvostaneensa ”aina” luuppeja ja ihmetelleensä kesän kiertueen jälkeen, mikä ”mun tekosyy on, etten oo opetellut luuppaamaan”. No, nyt oli opeteltu. Lopputulos: tyylitajutonta ja kammottavaa edsheeranismia, jonka ainut tarkoitus oli näyttämisen halu ja lupa päästä amerikkalais-helluntailaisesti vakuuttamaan, että tämä kaikki – loppuunmyynnistä kolmeen asukokonaisuuteen ja taustatanssijoiden Adidas-sponssiin – on ansaittua.
Sannin julkilausuma välimaali ”matkalleen” oli päästä soittamaan Hartwallille. Jos hän on sen saavuttaakseen valmis laulamaan lapsille Ikea-sohvista, selvä homma. Ikävä tulee peräti Samuli Putroa muovimattoisimmillaan, mutta turha paheksua. Vastaisuudessa odotettavissa lienee entistä härskimpää suurimpien yhteisten nimittäjien haarukointia ja kenellekään pyllistämisen välttelyä, koska eteenpäin on päästävä. Siihen ei Suomen kokoisessa maassa mahdu vaikkapa queertähteyttä, jollainen Suomesta Antti Tuiskusta ja Sannista huolimatta yhä puuttuu. ”Tarina”, jolla areenaluokkaan noustaan ja siellä pysytään, vaatii nimenomaan varovaisuutta.
Suhteeni Sanniin nyt konsertin jälkeen:
Tulin areenalle Sannin musiikin suurena ystävänä, jolla oli mielestään käsitys siitä, mistä artistissa on kyse. Lähtiessäni tiesin, että ”mun nimi on Sanni”, mutten mitään muuta. Mikä vielä pahempaa, olin päätynyt epäilemään Sannin aktiivista toimijuuttaan musiikkinsa taustalla. Levyt ovat vihjanneet, että Sannilla olisi täsmällinen käsitys siitä, mikä on hyvää. Konsertti taas oli niin levällään, että on kysyttävä, onko levyjen harkinnasta ja visiosta ollut kiittäminen tuottajaa eli Hank Soloa. Sanni vetää Off-Whiteä niskaan ”vetääkseen” Juha Tapiota. Että mitähän vittua, mulla alkaa huumori loppua.
Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen -elokuvassa on kohtaus, jossa elokuvan suomalainen perinneravintola alkaa maailman odotuksiin vastatakseen tarjoilla sushia. Lopputulos on sirkusta, kaaosta ja epämuodostuneita muhjunigireitä. Aasialaiset turistit pettyvät. Ehkä he eivät vain osaa arvostaa annosten kokoa.
