Musiikki ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen – raportti Le Guess Who? -festivaalilta

Le Guess Who? – 7.–10.11.2019 Alankomaat, Utrecht

Jelmer De Haas / Le Guess Who?

”Hei jengi, mikä meno? Ootteks menossa kuuntelee The Raincoatsia?” Deerhunterin Bradford Cox on juttutuulella. ”Meillä on vielä pari biisiä, mutta suosittelen laittamaan juoksukengät jalkaan ja suuntaamaan kipin kapin Raincoatsiin. Meikäläisen suosikkibändi, ehkä soitetaan mekin nää vikat biisit vähän nopeammin kuin yleensä, että ehditään, vai mitä kundit?”

Bradford Coxin lavaläppä saattaa kuulostaa yllättävänkin pirtsakalta miehen mystiseen hahmoon suhteutettuna, mutta mitäs tässä nyt jäykistelemään – olemmehan ystävien seurassa. Siltä Le Guess Who? nimittäin tuntuu: ystävällisten musadiggareiden kokoontumisajoilta. Festariörveltäjiä ei näy mailla eikä halmeilla ja tuntuu siltä, että jokainen kävijä saa todella nauttia musiikista omana itsenään. Myös Bradford Cox.

Deerhunterin soitossa kuului sama vapautunut tunnelma. Yhtye jyllää lavalla täysin suvereenisti suunnilleen viime vuoden Sideways-keikkaa mukailleen settilistan kera. Kappalevalinnat heijastelevat bändin koko uraa, mutta upouutta Timebends-sinkkua ei harmi kyllä kuulla. Aiemmin hieman etäiseltä lavalla vaikuttaneesta yhtyeestä on viime vuosina kasvanut kenties väkevin 2010-luvun suurista indienimistä, ainakin mitä livepresenssiin tulee. TivoliVredenburgin hurmion saavuttava täysi Ronda-sali käy todisteeksi tästä.

Deerhunter-nokkamies heitti myös oivallisen vinkin. ”Jos on yhtään aikaa niin käykää Dig It! -levykaupassa. Se on maailman paras levykauppa!”

No, pitäähän sinne toki suunnata seuraavana päivänä. Kassalla taloudellisesti köyhtyneenä, mutta henkisesti rikastuneena tiedustelen kaupanpitäjältä josko hän kuuli Coxin lavalla lausumista terveisistä. ”Joo, sain montakin viestiä siitä”, mies innostuu. ”Bradford kävi täällä ja osti kaksi isoa laatikollista levyjä. Lopulta tuli niin kiire, että minun piti kärrätä mies äkkiä keikkapaikalle lavamoottoripyörälläni. Deerhunterin kiertuemanageri oli tosi vihainen kun saavuimme paikalle vain 20 minuuttia ennen showtimea. Hassua on se, että en edes tiennyt koko bändiä ennen tätä episodia”, kauppias hekottelee.

LGW?-taikaa. Sitä koetaan lisää seuraavana päivän, kun Dig It! -kaupan edessä ollut ”Bradfordin Uber” valjastettiin aivan toisenlaiseen käyttöön. Moottoripyörän kärrylavalle nousee pienimuotoinen setti, jota pääsisivät hyödyntämään chicagolaisen International Anthem -levymerkin huippunimet Angel Bat Dawid & Tha Brothahood sekä basisti Junius Paulin kanssa esiintyvä rumpali Makaya McCraven.

Viikkoa aiemmin näin Angel Bat Dawidin yhtyeineen Berliinin jazzfestivaaleilla ja vaikutelmani oli ristiriitainen. Levyllä lupauksia herättänyt musiikki jäi kädenlämpimäksi spiritual jazz -jäljitelmäksi ja hautautui kontekstiaan hakeneen poliittisen viestinnän alle. Nyt oli toisin. Nukkavierun Dig It! -pihalavan luona Angel Bat Dawidin keikasta suitsukkeineen ja ryhmälaulatuksineen kehkeytyi välittömän yhteisöllinen kokemus, jollaista ei konserttisaleissa tavoita. The Brothahood on nimensä mukainen yhtenäinen yhtye ja koko meiningissä hienoja 2020-luvun Sun Ra -viboja. ”Thumbs up for the universe!”, koko jengi laulaa. Kyllä!

Tässä Le Guess Who? onnistuu liki täydellisesti. Festivaali on haka luomaan tilanteita, jossa musiikki ylittää itsensä – kerta toisensa jälkeen. Esityksen intensiteetti välittyy käsittämättömän suurella osumaprosentilla kun tilanteeseen on oikeasti panostettu.

Aldous Harding. Kuva: Jelmer De Haas

Aldous Harding on parissa vuodessa noussut LGW?:n musafokuksella lähes supertähdeksi ja siitä osoituksena artisti yhtyeineen nousee TivoliVredenburgin suurimman esityspaikan Grote Zaalin lavalle lauantai-illan prime timessa. Keikan aluksi Harding esittää kappaleen yksin kitaransa kanssa bändin tuijotellessa lattiaa lavalla tottuneen näköisesti. Harding taitaa dynamiikan ja jännitteen luonnin.

Lähes kuiskaukseksi katoava laulusuoritus saa seuraa hellästä kitarahivelystä, jota täytyy yläparvelta kuunnella nojaamalla eteenpäin. Yhtäkkiä tajuan hetken taianomaisuuden perustuvan täydelliseen hiljaisuuteen. Kukaan ei hiiskahdakaan! Salissa on noin 3000 ihmistä. Festivaaleilla. Lauantai-iltana.

Harding esittää henkeäsalpaavan kauniin setin ja osoittaa olevansa suuren areenan arvoinen. Lukuisista kohokohdista kirkkaimmaksi helmeksi nouseee Designer-levyn upea Treasure. Bändi soittaa H. Hawklinen kaltaisten luottomuusikoiden kera tarkasti, rennosti ja äärimmäisen musikaalisesti. Loistelias Aldous Harding on nousemassa isompienkin festareiden päälavoja kohti ja huomaan pohtivani näin herkän musiikin sopivuutta kesän ryyppyfestareille. No, nyt siitä ei vielä kannata huolehtia. Tämä hetki on täydellinen.

Täydellisistä hetkistä puheenollen, etiopialaisen musiikin legendan Ayalew Mesfinin ensiesiintyminen Euroopassa ansaitsee kivitalon kokoisen papukaijamerkin. Yhdysvaltalaisen Debo Bandin kanssa esiintyvä Mesfin säteilee aitoa musiikin iloa ja laulaa huikealla karismalla ja samaan aikaan totaalisen yhteisöllisesti, ottaen jokaisen yleisön edustajan kämmenelleen. Mies tekee tämän paitsi kuvaannollisesti, myös fyysisesti. Hän kiertää Tivolin Ronda-salin parvia myöten kahteen kertaan keikan aikana langattomaan mikrofoniin laulaen. Selfiet räpsyvät ja ihmiset tanssivat ilahtuneina. Samassa katsomon osassa kanssamme on joukko Mesfinin sukulaisia, joista osa vaikuttaa huomattavan liikuttuneilta. Voisipa tämä keikka kestää koko illan. Elämä on ihanaa!

Mesfin-ekstaasin jälkeen lähetän kuvaterveisen etiopialaiseen musiikkiin perehtyneelle ystävälleni. ”MITÄ? MISSÄ!!!” kuuluu vastaus. SIlloin ymmärrän: Ayalew Mesfin on saatava Suomeen ja pian!

Ayalew Mesfin. Kuva: Tim van Veen

Olen hieman skeptinen AI-musiikin suhteen, mutta silti eräs festarin päätärpeistä kalenterissani on Holly Herndonin Proto-albumiin perustuva esitys. Herndonin ja hänen puolisonsa Mat Dryhurstin visiolle rakentuva setti yllättää orgaanisuudellaan ja toimii erinomaisesti. Läppärikaman ja Herndonin huikean laulusuorituksen tueksi katsomosta löytyy yllättäen kuoro, joka täydentää lavalla olevaa kolmen vokalistin ryhmää. Huikea tilallinen efekti syntyy kuin tuosta vain. Pariskunnan ”tekoälylapsi” Spawn on jätetty kotiin Berliiniin, mutta tuliaisiksi Herndon äänittää yleisön laulusuorituksia, ”joilla Spawn pääsee leikkimään heti kun palaamme täältä”. Dryhust vapettaa lavalla ja kaikki tuntuu tulevaisuudelta.

Joseph Shabasonin soolosaksofonisetti ja Bremer/McCoyn jazzilliset piano-bassoseikkailut olisivat millä tahansa muulla festarilla totaalisesti samalle porukalle suunnattua täkyä, mutta LGW?:ssä aktit on asemoitu täsmälleen päällekkäisiin slotteihin, koska kaikki muukin on musadiggarikulmalla tasan yhtä pakollista. Ei hätää: 50/50-metodi käyttöön ja menoksi.

Viime levynsä, Annen, muistisairaalle äidilleen omistanut ja hänen puhettaan sillä sämpläävä Shabason kuulostaa livenä oikeastaan aika samalta kuin levyllä, joka ei ole haukku mutta ei liioin kehukaan – ainakaan livetilanteen yllätyksellisyyttä mielessä pitäen. Bremer/McCoy puolestaan lipuu tapettimaisen kohteliaisuuden rajamailla, mutta aina välillä tuntuu että jos seinään tekee pienen reiän, saattaa tapetin alta löytyä kadonnut taideteos. Inspiraation ovea raotetaan aika ajoin, juuri sopivasti, ja seuraamme kiinnostuneina musiikillisiin huoneisiin, jotka ovat pastellisävyisyydessäänkin kiehtovia.

Keikan jälkeen törmään Le Guess Whon pressiasioista vastaavaan Jessica Clarkiin, joka kyselee kuulumisia. Joo, hyvin on mennyt, ei tässä mitään. ”Nämä päällekkäisyydet ovat ihan mahdottomia, vai mitä?”, Clark päivittelee. ”Bob [Van Heur, tapahtuman perustaja] on itsekin ihan paineessa yrittäessään ehtiä kaikkialle ja tehdessään valintoja keikkojen välillä. Mutta tämä on ainoa tapa saada kapasiteetit toimimaan keikkapaikoissa.”

Näinhän se on. Siitäkin on Jessin kanssa helppo olla yhtä mieltä, että paras metodi tässä tapahtumassa luovimiseen on valita monesta hyvästä vaihtoehdosta yksi ja sukeltaa niin syvälle kuin vain suinkin pääsee. Säntäily ei auta. ”No niin, nyt pitääkin jo mennä, keikka alkaa. Nähdään!”

Vaikka aiemmin mainittu Deerhunter ja toinen erinomainen jenkkibändi Deerhoof ovat kumpikin saavuttaneet vankkaa maailmanmainetta tahoillaan jo reilut kymmenen vuotta, tuntuvat aktit menevän nimiensä puolesta ihmisillä sekaisin yllättävänkin usein. ”Ai siis kumpi se oli niistä peurabändeistä?”

No, Le Guess Who? on päätynyt tällä kertaa loogiseen ratkaisuun ja buukannut molemmat. Deerhoof esiintyy festareilla kolmihenkisen Tigue-nimisen perkussioryhmän vahvistamana. Seitsenhenkinen kokoonpano jyräää ihanasti läpi vuonna 2007 julkaistun Friend Opportunity -albuminsa, täysin voittamattomalta kuulostaen. Ainoa miinus laajennetussa bändissä on, että kolme perkussionistia on ajanut bändin erinomaisen rumpalin Greg Saunierin soittamaan enimmäkseen koskettimia, joskin setin loppupuolella Saunier kiipeää myös rumpupatterin taakse. Ilo yltää ylimmilleen.

Lauantain loppuillassa satunnaisen festarikävijän yllättää hämmennys. Jonotamme aikamme Xylouris Whiten keikalle, kunnes selviääkin että olemme väärän salin ovella (TivoliVredenburgissa on tuona iltana kuusi eri tilaa käytössä). Siispä plan B käyttöön ja Grote Zaaliin, jossa melskaa tälle kuulijalle aiemmin tuntematon bändi nimeltään Minyo Crusaders.

Minyo Crusaders. Kuva: Jorah Zaterdag

Japanilaisyhtye on vedossa! Monituhatpäinen yleisö bailaa viimeistä päivää boogaloo-rytmien ja japanilaisen musiikkiperinteen ratkiriemukkaassa kohtaamispisteessä. Hervottoman svengaava perkussioryhmä ja koreografiansa viimeisen päälle opetellut kahden miehen puhallinsektio tekevät tehtävänsä ja festivaalin yllätyksellisimmät bileet ovat löytyneet. Bändi ruokkii tilannetta sympaattisin välispiikein. ”If you want, you can help our travel. We come and sell record, with signature!” Työnnän käden taskuuni tunnustellakseni mahdollisen setelin olemassoloa. Turhaan! Inspiroiva elämykseni olkoon siis tällä kertaa aineeton.