Kanadan viikinkijumala tarjoili tutun keitoksen tahatonta ja tahallista komiikkaa sekä muutaman ensiluokkaisen heavyrock-anthemin.
Thor
1.6.2011
DOM, Helsinki
Teksti: Lasse Auranne, kuva: Jason Junop
Thor on 1980-lukulaisen heavyn comeback-suuruuksista varmasti omituisin. Ja juuri omituisuus lienee syynä siihen, että Thorilla riittää edelleen kysyntää. Musiikillisesti vain vahingossa maaliin osuva muskeliheavy on väärällä tavalla kornia ja aivan liian mitäänsanomatonta toimiakseen yksinään. Siksipä onkin hyvä, että entinen Mr. Canada on läpeensä sydämellinen ja huumorintajuinen vanha setä.
Pari vuotta sitten kanadalaisartisti heitti yllätyskeikan edesmenneessä helsinkiläisessä indiesarjakuvaliikkeessä. Keikka oli yhtä absurdismin, campin ja lämminhenkisyyden riemujuhlaa ja valloitti paikallisen hipsterkansan sydämet. Tällä kertaa keikkapaikkana toimii ihan oikea rock-klubi, Kamppiin avattu Dom. Itsekin sarjiskauppakeikan todistaneena kiinnosti, miten Thorin karisma kestää suuren lavan.
Ennen keikkaa esitettiin Thori uusin elokuva Thor – The Rock Opera. Itse ehdin nähdä siitä vain loput, mutta sen perusteella meno vaikuttaa olevan tukevasti kälyinen eikä järki paina päätä. Kommenttien perusteella tekele tarjoa ehtaa kulttihöttöä öisille leffafestareille.
Sitten lavalle astelee bändi, joka ulkonäkönsä puolesta voisi soittaa kannelmäkeläisen ostarin baarin viikonloppuviihteenä. Kun bändi alkaa soittaa ontuvaa versiota Led Zeppelinin Immigrant Songista on illuusio aukoton, enää puuttuvat vain leijonriipukset, tuulipuvut ja city-camo housut yleisöstä.
Sitten lavalle astuu itse Thor viikinkipanssariin pukeutuneena muovivasaraa heilutellen. Tottakai tietty kämäisyys kuuluu Thorin keikkaan, mutta kuppaisempaa aloitusta on vaikeaa kuvitella.
Thor on tällä kertaa ammattimaisella tuulella. Edelliskeikoilta tuttu toivebiisien esittäminen loistaa poissaolollaan, eikä Thor vaihda maskiakaan joka biisin välissä. Kypärä lähtee päästä jo ensimmäisessä biisissä, jonka jälkeen Thor keekoilee typerän näköisessä blondiperuukissa. Lopussa peruukkikin lähtee pois ja saamme ihailla viiskymppistä entistä bodaria sellaisena kun hän on.
Välissä on taivutettu rautatankoa hampaiden välissä, nähty tanssityttöjä ja huudatettu yleisöä. Ehtiipä Thor myös tuhoamaan vasarallaan arkkivihollisensa Lokin, joka pyrähti lavalla muutamaan otteeseen. Kaikki tuntuu rutinoituneelta ja jopa Thor vaikuttaa väsyneeltä.
Onneksi Thor ei ota itseään vakavasti ja on aidosti hyväntuulinen. Hän myös tuntuu vilpittömästi rakastavan fanejaan. Se tekee keikasta paremman kuin se oikeasti on.
Minulle riitti, että Anger ja Thunder on the Tundra soitettiin, mutta monia ihmetytti Lightning Strikesin puuttuminen. Se on kuitenki varmasti yksi Thorin tunnetuimmista biiseistä. Vikoineenkin Thor on yhä ainutlaatuinen ja valloittava sivuhuomatus heavy rockin kaanonissa.