”Naispuolisen Bob Dylanin” intensiivinen ensivisiitti – Lucinda Williams nosti ihokarvat pystyyn

Jean Ramsay kävi tsekkaamassa maineikkaan countryrock-laulajattaren Helsingin Finlandia-talolla.

Teksti ja kuvat: Jean Ramsay

Lucinda Williams, Irma Agiashvili
Finlandia-talo, Helsinki
28.5.2013

Pitkän matkaa Lucinda Williamsin on pitänyt kulkea päästäkseen Suomeen.

Kun hän ensimmäistä kertaa 20 vuoteen tuli Ruotsiin West-kiertueella vuonna 2007, tuntui se miltei epätodellisen hienolta. Kun kuutta vuotta myöhemmin suomalaisyleisölle tarjoiltiin samanlainen suurimpien hittien läpileikkaus, tuntui se vielä hienommalta. 23 kappaletta kahden tunnin aikana, ja viimeisenä kappaleena debyytiltä löytyvä Memphis Minnie -cover Nothin’ in Ramblin’?

Joo, en uskoisi ellen olisi itse ollut paikalla.

Trion voimin kiertävä bändi luotti keikan alkupuolelle pienieleisempään ilmaisuun, Lucindan pitäytyessa akustisessa Gibsonissaan. Jopa kitarahirmu Doug Pettibone malttoi soittaa pienellä liekillä, josta varmasti oli hyötyä loppukeikan dramaturgiaa ajatellen. Yhtyeen vaihtaessa yhdeksännen biisin I Lost It aikana isomman vaihteen silmään, sivistyneesti paikoillaan istunut yleisö käsintuntuvasti sähköistyi, ja Lucindan vaihtaessa pari biisiä myöhemmin itsekin sähkökitaraan päästiin todelliseen ydinluuhun käsiksi.

Illan toinen uusi kappale Something Wicked This Way Comes oli hieman sinnepäin, mutta kitkeränsuloiset klassikot Real Live Bleeding Finger and Broken Guitar Strings ja Come On nostivat niskavilloja pystyyn. Varsinkin viimeisessä Williams avasi kaikki palkeet ja antoi huudon tulla sielun pohjasta.

Tuo kantrimusiikin omintakeisimpiin kuuluva ääni olikin illan pääosassa, venyen laiskasta Etelän narinasta hurjaksi murinaksi. Williamsin ansioita tekstiensä tulkitsijana ei tämän illan jälkeen voi kieltää. Vaikka rumpuja hieman kaipasi ”bändisetin” loppupuolella, en niitä loppupeleissä haluaisi sitten kuitenkaan hukuttamaan tuota hienoa ääntä sen nyanssien kustannuksella.

Setti oli tosiaan taitavasti räätälöity pitkän linjan fanin märkä uni, sisältäen klassikoita koko uran varrelta (Pineola, Drunken Angel, Essence, Change The Locks, Crescent City, Blue, Fruits of My Labour…).

Hyväntuulinen Lucinda vitsaili ja kertoi tarinoita kappaleiden taustoilta, mainiten niin seuraavana iltana samassa paikassa esiintyvän Emmylou Harrisin (Crescent City -cover) ja Drunken Angelin Blaze Foleyn (joka kuulemma yhtä hyvin olisi voinut olla Townes Van Zandt tai Kurt Cobain).

Akustisena painajaisena yleisesti pidetty Finlandia-talo sai soundistaan kehuja artistilta heti ensimmäisen kappaleen jälkeen (Alvar olisi tyytyväinen!), ja muutenkin Lucinda kehui Suomea. Yleisönkosiskelun maku häipyi heti, kun hän sanoi jotenkin pystyvänsä samaistumaan Suomeen paremmin kuin muihin Pohjoismaihin. Hän pyyteli aidon oloisesti anteeksi, ettei ollut saapunut visiitille aiemmin (”me amerikkalaiset olemme niin tyhmiä”) ja vannoi palaavansa heti seuraavan levynsä kiertueella.

Upean setin silasivat coverit Williasille selvästi tärkeiltä artisteilta Skip James, Memphis Minnie, Robert Johnson ja Nick Drake. Viimeiseltä ei kuultu Sweet Old World -levyltä löytyvää Which Willia, vaan hieman mutkia oikonut, mutta sielukas luenta debyytin klassikosta River Man.


”This is one of her personal guitar picks. I don’t usually hand these
out, but seeing as she had a real good time here tonight I’ll make an
exception”, sanoi lavateknikko kysyttäessä, saisiko settilistaa katsoa.

Illan ensimmäinen uusi biisi I Look At the World nosti veden kielelle uuden levyn suhteen. Toissavuotiselta, tasoa parin heikomman levyn jälkeen nostaneelta Blessed-levyltä kuultiin vain nimikappale ja entisen managerin muistolle sävelletty Copenhagen.

Sivulta sivulle musiikkiinsa eksyneen oloisesti huojuva Lucinda oli oma itsensä: nerokas, intensiivinen, ja sanoja oli niin paljon että aiemmilta keikoilta tuttu lunttivihko oli mukana. Voisi miespuolinen Bob Dylan ottaa oppia naispuoliselta verrokiltaan: oli hienoa saada sanat täydellisinä eikä sinne päin mumistuina.

Illan avasi Johnny Lee Michaelsin suojatti Irma Agiashvili, joka varsinkin ensimmäisen kappaleensa aikana teki voimakkaan vaikutuksen. Synkässä bluesmaisessa ulosannissa ja sanoituksessa oli enemmän kuin vähän ripaus PJ Harveytä. Seuraavat kappaleet eivät olleet huonoja, mutteivät päässet aivan avaajan intensiteetin tasolle.

Sähkökitaralla, kosketinsoittimella ja nylonkielisellä kitaralla Agiashviliä säestänyt Johnny Lee Michaels (vasta julkaistun debyytin tuottaja, muuten) oli vaikuttavan tyylitajuinen ja pidättyväinen mausteissaan. Miksaaja ei ollut aivan tilanteen tasalla. Toisiksi viimeisen kappaleen hieno flamenco-kitara saatiin kuuluville oikeastaan vasta toisen soolon aikana. Yleisesti ottaen vaikutelma oli kuitenkin positiivinen, varsinkin kun ottaa huomioon että kyseessä oli vasta yhtyeen toinen keikka.

Tässä vielä Lucinda Williamsin toteutunut settilista:

Can’t Let Go
Car Wheels on Gravel Road
Pineola
Crescent City
Fruits of My Labour
I Look at the World
Copenhagen
Blue
I Lost It
Drunken Angel
Something Wicked
Real Live Bleeding Fingers & Broken Guitar Strings
Come On
Hard Time Killin’ Floor Blues (Skip James)
Essence
Change The Locks
Honey Bee
Joy
Encore
River Man (Nick Drake)
Blessed
Get Right With God
Encore #2
Stop Breaking Down (Robert Johnson)
Nothin’ in Ramblin’ (Memphis Minnie)