Mikael Mattila raportoi, että Tavastialla kuultiin hivenen yllättävästi myös vuoden kovin doom metal -biisi.
Teksti: Mikael Mattila, kuvat: Julius Töyrylä (yllä) ja Mikael Mattila (alla)
Anna von Hausswolff
Tavastia, Helsinki
2.11.2013
Ruotsalaisen lauluntekijän Anna von Hausswolffin debyyttilevy Singing from the Grave oli kokonaisuus tummanpuhuvia lauluja nainen ja piano -reseptillä. Dramaattinen ilmaisu vei assosiaatiot tietenkin Tori Amosin, Kate Bushin ja Fiona Applen kaltaisiin taidepopin suurnaisiin, vaikka Von Hausswolff itse ei koskaan ole tunnustanut näitä vaikutteikseen. Tuo levy oli oikein hyvä, muttei ainutlaatuinen.
Ainutlaatuisuutta oli luvassa pari vuotta myöhemmin. Viime vuonna ilmestynyt Ceremony on kaikin puolin raskaampi, synkempi ja massiivisempi levy. Sen vaikutteiksi ilmoitettiin Earthin ja Sunn O))):n kaltaisia, lähes pysähtyneitä äänimassoja liikuttelevia orkestereita. Multiinpanon mielialaa huokuvaa musiikkia lauluntekijä itse tituleeraa ”hautajaispopiksi”.
Silloin tästä göteborgilaisesta ex-arkkitehtiopiskelijasta tuli aidosti kiinnostava artisti. Jos on syntymässä saanut nimen Anna Michaela Ebba Electra von Hausswolff, tuntuu suoranaiselta kohtalolta päätyä rakentamaan äänistä katedraaleja. Unohtamatta, että hänen isänsä on arvostettu avantgardisti Carl Michael von Hausswolff.
Kuva: Mikael Mattila
Siksi marraskuun vettyneen tuhkan sävyinen tunnelma on syytä ottaa vastaan Ceremonyn jäätävästä hartaudesta nauttien. Illan kalmainen sää jurottaa täydellisesti, mutta lavan taustakankaalla paistaa kuu. Ämyreistä soi intromusiikkina nyrjähtänyt lounge-bossanova. En todellakaan tiedä, miksi. Perverssi asetelma huvittaa silti. Ehkä tämä on jotain ruotsalaishuumoria.
Sitten viisi hahmoa nousee lavalle. Kaksi sähköurkua oikealla reunalla, kaksi sähkökitaraa vasemmalla, ja keskellä äänimonumentteja jäsentämässä rumpusetti. Täällä ollaan pyyhkimässä harvalukuisen yleisön yli suurilla äänillä. Toivoin pyhäinpäivän illaksi urkudronea, ja sitä myös saan. Setti on omistettu kauttaaltaan Ceremonylle, yhdelle coverille ja uusille lauluille.
Hykertelen bändin jäsenten habitukselle. Joku itsensä liian vakavasti ottava taidehevari voisi varmasti loukkaantua siitä: kakkosurkurin ja Ceremonyn tuottajan Filip Leymanin heikkoa haiventa kasvava ylähuuli saa hänet näyttämään lukioikäiseltä levynörtiltä. Rumpalin siloposkisuus viestii samaa. Kitaristien hillityn homssuiset parrat sekä siistit kauluspaidat huutavat Södermalmia. Ihanan ruotsalaista.
Vilkaistessa ympärilleni näen kutakuinkin samannäköisiä ihmisiä. Nyt pitäisi kaiketi huolestua siitä, että onko tämä jotain hipster-musiikkia. Valitettavasti en tunnista itsessäni moista ennakkoelitismiä. Valikoin musiikkini kovin harvoin sen kuuntelijoiden perusteella. Mieluummin huomioni kiinnittyy Annan punaisin krumeluurein kirjailtuun mustaan takkiin. Siinä on kulttijohtajamaista vivahdetta. Minäkin haluan tuollaisen.
Kaksi minuuttiani muotitoimittajana päättyvät, kun bändin soundi ottaa kunnolla tulta. Se on totta vie monoliittinen, mutta äärimmäisen hengittävä. Suurempienkin massojen huokosista erottuvat soitinten sävyt. Lopulta äänenpainekin on sopiva: se on fyysinen, mutta tarpeeksi maltillinen, jotta itse laulut pääsevät oikeuksiinsa.
Kuva: Mikael Mattila
Niin, ne laulut. Ne ovat parhaimmillaan hyvin kauniita, suorastaan sakraaleja. Urkujen – jopa intiimeihin klubiolosuhteisiin soveltuvien sähköisten sellaisten – ääni yksikertaisesti vetää nöyräksi. Voin tuntea kyläkirkon viileät ja kiviset seinät.
Musiikillisesti tämä on lähempänä keskiaikaista kirkkomusiikkia kuin poppia. Alun Epitaph of Theodor ja Deathbed kuulostavat legendaariselta säveltäjä-mystikko Hildegard Bingeniläiseltä soittamassa 1960–70-lukulaista urkuheviä. Bändi kannattelee hitaiden ja pitkien sävellysten jokaista värähdystä eteenpäin uskollisella pieteetillä. Etäisenä verrokkina mieleen juolahtaa niin ikään göteborgilainen Ättestupa, vaikka heidän kohinansa onkin rujompaa.
Kolmantena kuultava ”hitti” Mountains Crave on puolestaan yksi viime vuosien juhlavimpia popkappaleita, ja on itseoikeutetusti suurenmoinen livenäkin. Sisäinen wannabe-hurrini ihastelee myös uutta, kokonaan ruotsiksi laulettua kappaletta. Sen tekstissä haikaillaan lapsuuteen ja sen sointi lupailee jatkoa tuulten tanssahtelulle urkupillien onkaloissa. Vad underbart!
Niin ikään ruotsinkielinen Sova intoutuu rosoiseksi kitarasankaroinniksi. Se on myös keikan ehkä ainoa hetki, jolloin kahden kitaristin politiikka kuulostaa oikeasti tarpeelliselta. Olisiko toisen kitaran paikkaaminen bassolla tehnyt soundista hieman täyteläisemmän?
Kuva: Mikael Mattila
Suurin osa keikasta menee haltioituneeseen äimistelyyn. Silti on huomautettava ja samalla toivottava, että Anna on lauluntekijänä vielä kehitysvaiheessa. Karismaa ja paatosta hänellä piisaa, mutta välillä mahdollisimman ison äänen tuottaminen ja dronepätkien venyttäminen tuntuu keinolta peittää joidenkin sävellysten köykäisyys.
Vaan onhan silti mukavaa, että joku pitkästä aikaa tekee näin häpeilemättömän paisuttelevasta ja jylhään melodiikkaan luottavasta musiikista aidosti kiinnostavaa. Huomaan myös Annan karistaneen Kate Bush– ja PJ Harvey -maneerinsa: äänessä on nyt rutkasti enemmän omaperäisyyttä. Sen todisteeksi voi laskea niskassani pystyssä seisovat karvat.
Täytyy myös rakastaa maestron siskon Marian loihtimia taustavideoita, joissa holtittomasti kokoaan muuttavan kuun ja ambient-kuvaston lisäksi seikkailevat lammaslaumat. Neroutta.
Kuva: Mikael Mattila
Kauneus säilyy loppuun asti: Funeral for My Future Children on upea, fanfaarinomainen pohjustus encoreille. Vaan voidaanko enempää kliimakseja enää rakentaa, ilman että patetia lipsuu mauttomaksi?
Voidaan. Hämärän rajamailla -sarjasta lainattu laulu Come Wander With Me on muunnettu kitarafolkista arkaaiseksi manaukseksi. Tämä ei ole vain Earthin veroista – tämä on parempaa kuin Earthin viimeisimmät tuotokset! Tämä on vuoden paras doom metal -biisi, jonka loppupuolella Annan kimakka ääni taipuu suorastaan kulning-lauluksi, muinaisruotsalaiseksi karjankutsunnaksi. Nojaan lavan pintaan tunteakseni värähtelyt. Haluan halata näitä ääniä, käpertyä niiden kainaloon.
Nippa nappa päälle kolmannen sadan (jos edes senkään) yltävä yleisö jakaa euforiani, vaatien vielä toista encorea. Oikealla laidalla soittanut Anna on silminnähden otettu suosiostaan, ja astuu ensi kertaa lavan eteen kitaran kanssa. Huuliharpun jälkeensä jättäneen, manan majoille uupuneen isoisän muistolle tehty Harmonica on levylläkin nätti, mutta livenä paljon välittömämpi. Tarina koskettaa syvemmältä, aiheuttaen kosteutta silmäkulmiin.
Upea lopetus vajaalle puolitoistatuntiselle. Se oli lähestulkoon pyhä toimitus.
Suorastaan harmittaa luikkia sieltä kiireen vilkkaa todellisuuteen ja viimeiseen junaan (joka on vartin verran myöhässä, joten hukkaan meni sekin hötkyily). Jälkifiiliksiin olisi halunnut jäädä vellomaan pidemmäksi aikaa.
Täydellisessä maailmassa Anna von Hausswolff olisi kvartetteineen esiintynyt Temppeliaukion kirkossa. Mutta ehkä kotimaisen rokkiskenen pyhin oli toistaiseksi mukiinmenevä korvike. Ensi kerralla sitten – tällä näytöllä sellainen tulee.
Kuva: Mikael Mattila