Flow Festival
14–16. elokuuta
Suvilahti, Helsinki
Rumban Jarkko Fräntilä oli viikonloppuna Flow-festivaaleilla. Alla hänen raporttinsa Turnstilen ja Nick Cave & The Bad Seedsin keikoista. Tuomas Aflechtin laajemman festivaaliraportin löydät täältä.
Turnstile
Joskus työ palkitaan. Turnstile julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2015. Non Stop Feeling oli kovin, kovin kasvotonta hooceeta. Time & Space ilmestyi vuonna 2018, mutta todellisen läpimurtonsa yhtye teki vuonna 2021 julkaistulla Glow on -mestariteoksella, jonka kappaleet olivat Grammy-ehdokkaina.
Never Enough ilmestyi viime vuonna, ja viimeistään se nosti bändin punkin mestaruussarjaan. Tätä seurasi tietenkin myös kriittisiä ääniä, koska punk ja hardcore nyt vain on sellainen genre, ettei menestystä katsota hyvällä.
Flow’ssa nähtiin luultavasti festivaalien historian suurin pitti. Turnstile on aina ollut kova liveyhtye (Turnstilen keikka kotikaupungissaan Baltimoressa viime vuodelta on upeaa katsottavaa ja löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta), ja jo bändin basisti Freaky Franz Lyonsin energialla olisi voinut sähköistää koko päälavan.
Flow’ssa yhtye keskittyi luonnollisesti kahteen uusimpaan albumiinsa, ja harvoin on Flow-yleisössä ollut vastaavanlainen yhteenkuuluvuuden ja onnellisuuden tunne. Kameramies heijasti bändin taustalla kuvaa hymyilevästä ja tanssivasta eturivistä, ja vaikka yhtyeen musiikkia onkin kenties hieman halventavaan sävyyn kuvailtu pop-hardcoreksi, niin mitä väliä? Hieman alle tunnin ajan Turnstile julisti Flow’n päälavalla rakkauden ilosanomaa ilman sokerisuutta, silä mitä muuta fyysinen musiikki ja hardcore on kuin yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tuntua? Etäisen cool bändi oli yhtä yleisön kanssa, ja keikan loputtua bändi kävi kiittämässä eturiviä selvästi onnellisina. Tunne oli molemminpuolinen. We Care.
Nick Cave & The Bad Seeds
Nick Cave on 68-vuotias. Se on 35 ikävuotta enemmän kuin Jeesus hänen kuollessa (mikäli nyt lähdetään siitä, että Jeesus oli historiallinen henkilö). Cave ratsasti ja lauloi yleisön päällä ja joukossa ja sydämissä kuin vapahtaja vetten päällä konsanaan kahden tunnin ajan. Siinä missä normaali paria vuotta vaille seitsemänkymppinen ei voi seistä soutuveneessä horjumatta, purjehti Nick Cave faniensa rakkauden päällä käsimeressä vaivattomasti. Ja hän tekee tämän joka ilta, kuin The Birthday Partyn keikoilla 1970-luvulla konsanaan (tätä nykyä toki ilman amfetamiinia ja kaikkia maailman huumeita).
Koko festivaalien viimeisenä esiintyjänä lavalla noussut Nick Cave & The Bad Seeds otti luulot yleisöltä pois jo keikan avanneen Get Ready For Loven aikana. Abattoir Blues/The Lyre of Orpheus -albumin avausraita nousi maanisiin/maagisiin mittoihin, ja From Her to Eternity -albumin (joka ilmestyi jo vuonna 1984!) nimikkokappale jatkoi samaa linjaa. Ajantaju katosi, ja FHTE saattoi kestää viisi minuuttia, saattoi kestää kymmenen, puoli elämää.
Koko keikan ajan sävyjä tuonut gospel-henkinen taustalaulajien kuoro teki O Childrenista riipaisevan kauniin ja hirvittävän esityksen. Toisen maailmansodan kauhuista ja keskitysleireistä kertova kappale on saatanallisen kammottavaa kuultavaa aihepiiriltään vuonna 2026 ja valitettava muistutus siitä, miten historia toistaa itseään.
Nick Cave & The Bad Seedsin voima on kuitenkin siinä, että kuolemaa seuraa elämä, elämää kuolema, ja ne kaikki sekoittuvat messuun, jossa elämä voittaa kuoleman. Pohjattomasta surusta kertovassa Joy-kappaleessa tähdet ovat rakkaus, ja rakkaus loistaa taivaalla kaiken surun keskelläkin, kuin spottivalot eturivin päällä laulanutta Cavea.
Nick Cave & The Bad Seeds itketti, nauratti, sen jälkeen itketti ja sitten taas nauratti. Kappaleet ovat täynnä tuskaa, mutta samalla myös toivoa, Nick Cave itse kappaleiden välissä myhäilevä saarnaaja, jonka sanoja paikalle olleet kuuntelivat kuin eräänkin puusepän pojan puheita.
Jarkko Fräntilä