Nick Caven entisen luottomiehen konsertti oli surullinen kokemus

Mick Harvey saapui yhtyeineen esiintymään Helsingin Kuudennelle linjalle. Esiintymispaikat pienenevät, mutta vanha ammattilainen hoiti tonttinsa tyylillä ja arvokkuudella.

Teksti ja kuvat: Jean Ramsay

Mick Harvey, Bon Jouni
Kuudes linja
19.9.2012

Voi Mick Harvey -parkaa.

Blixalla sentään oli Einstürzende Neubauten, jonka varaan pudota. Mick-parka jäi kuitenkin puille paljaille, kun pomo vaihtoi karvaisempaan (Warren Ellis). Toisaalta, ymmärtäähän sen. Kolmenkymmentä vuotta olisi pitkä aika avioliitollekin. Harvey oli Nick Caven oikea käsi aina teinivuosista asti. Boys Next Doorista Birthday Partyn kautta Bad Seedsiin, hän on ainoa asia joka Caven ohella yhdistää näitä kaikkia yhtyeitä.


Kutosen lavalla Harvey näyttää harmaalta, hieman kuluneelta. Ammattimies kuitenkin vetää show’n ammattitaidolla eikä anna pettymyksen näkyä, jos sellaista on. Keikka on siirretty Savoy-teatterista huomattavan paljon pienempään klubiin, ja Tampereen-keikka on peruttu. Sic transit gloria mundi, sanoisi Cave, vanha latinisti.

Kuolleista ystävistä ja sukulaisista kertova levy Sketches from the Book of The Dead on covereista ja taustamiehen hommista paremmin tunnetun Harveyn ensimmäinen kokonaan itse kirjoittama levy, ja miehen on syytä olla sitä ylpeä. Siinä on kaikkea sitä elegistä tummaa kauneutta, jota Harvey toi Caven musiikkiin, eikä Harvey jää laulajana kauas Caven tasosta. Ainakaan tämmöisellä rauhallisella materiaalilla.

Viime vuonna julkaistu levy jäi hieman Harveyn muiden töiden varjoon: loppuvuoden 2011 hän vietti PJ Harveyn bändissä kiertueella ympäri maailmaa, ja herra pääsee vasta nyt kiertämään oman levynsä kanssa.

Mukana on levylläkin soittaneet basisti Rosie Westbrook sähköisine pystybassoineen sekä sähkökitaraa ja viulua vuorotteleva JP Shilo. Jälkimmäinen vaikuttaa istuimessaan hikoillessaan voimakkaan krapulaiselta. ”Bändin kiintiöalkoholisti”, kuiskaa vierustoveri.

Bad Seedsissä vieläkin vaikuttava rumpali Thomas Wydler on kuulemma jäänyt Göteborgiin. Harveyn vähäsanaisesta vastauksesta päätelle kyseessä ovat ne kuuluisat ”tuotantotekniset syyt”. Tämä on harmi, sillä Wydelrin mukanaolo oli tarkoittanut sitä, että klassisesta Bad Seedsin ydinkokoonpanosta olisi lavalla ollut 2/4.

Shilo ei myöskään varsinaisesti kuulu salin puolelle. Tuntuu erikoiselta tuoda kitaristi Australiasta asti ja sitten miksata mies niin hiljaiselle, ettei hänen soittonsa juurikaan kuulu. Miehen bravuuri on vastikään kuolleelle Birthday Party -kitaristille Rowland S Howardille kirjoitettu October Boy, jonka levyversiossa Shilo onnistuneesti jäljentää Howardin idiosynkraattista soittoa, mutta nyt ajoitus on pielessä ja Jazzmaster kuulostaa heikolta kopiolta Howardin stiletinterävästä Jaguarista.

Harvey sen sijaan on täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Karmiininpunainen Gretsch soi kauniisti ja tyylikkäästi, ja muutenkin mies on cooliuden perikuva.

Coverit ovat mieheltä aina luonnistuneet, niin tänäänkin. The Gun Clubin Mother of Earth sujuu juuri sellaisella auktoriteetillä kuin mitä voi odottaa mieheltä, joka on soittanut samassa yhtyeessä tuon bändin legendaarisen kitaristin Kid Congo Powersin kanssa. Surumielisenä countryna vedettynä kappale kadottaa hieman Jeffrey Lee Piercen siihen tuomaa intensiivistä terää, mutta samalla biisi paljastaa itsestään toisenlaisia, odottamattomia syvyyksiä. The Saintsin Chris Baileyn kirjoittama Photograph ja kevyesti psykedeelinen Planetarium ovat myös illan kohokohtia

Omasta tuotannostaan Harveylta onnistuu tänä iltana hienoiten uuden levyn Ballad of Jay Givens. Tositarina, muuten.

Illan avannut Bon Jouni on kovassa nosteessa. Fullstemain edustuksessa oleva nouseva nuori nimi on lähempänä Bon Iveria kuin Bon Jovia, jos sallitte puujalkavertauksen. Miehen tutkitun huolimattomassa ulkonäössä on jotain tarkkaan punnittua: parransänki on juuri oikean mittainen, tatuoinnit juui sopivan näyttävät. Hänen musiikissaan on jotain sliipattua. Kaiken kaikkiaan artisti tuo mieleen ruotsalaiset kollegansa Christian Kjellvanderin, Lars Winnerbackin ja The Cardigansin Peter Svenssonin.

Mitään vikaa Jounin hommissa ei ole. Ne eivät tosin pahemmin jää mieleen aivan yhtä hyvin kuin viulua soittanut ja taivaallisen taidokkaasti harmonioita laulanut Hanna Nikula.

Keikan jälkeen Harvey tuhertaa nimmareita levyihin ja alistuu yhteiskuviin fanien kanssa. Hieman tässä tulee suru puseroon. Kuin katsoisi vanhan nyrkkeilijän myyvän partavaahtoa.

Voi Mick Harvey -parkaa.