Nick Caven keskustelukonsertti oli vaivaannuttava ja koskettava – ja taatusti ikimuistoinen

Välitön Nick Cave tarjosi upottavan ja intiimin kokemuksen, kirjoittaa Jukka Hätinen.

Nick Cave Pori Jazzissa 2018.
Tomi Palsa

Conversations with Nick Cave
26.8.2019
Musiikkitalo, Helsinki

Nick Caven poika Arthur kuoli tapaturmaisesti kesällä 2015. On itsestään selvää, että jotain muuttui peruuttamattomasti Caven elämässä. Surutyötä tehtiin Skeleton Tree -albumilla (2016) ja sen luomisprosessia käsittelevässä dokumentissa One More Time with Feeling.

Cave teetti dokumentin, ettei hänen tarvitsisi antaa haastatteluita poikansa kuolemaan ja tunnelastiltaan musertavaan levyyn liittyen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Cave oli puhumassa poikansa kuolemasta ja pirstaloituneen elämänsä uudelleen kokoamisesta Musiikkitalon loppuunmyydyssä salissa. Hän kertoi saaneensa säkkikaupalla postia ihmisiltä, jotka olivat kokeneet läheisen menetyksen. Tuntemattomien myötätunto auttoi Cavea ymmärtämään, ettei ole yksin, että traagisuudestaan huolimatta kuolema on varsin ”normaali” asia elämässä.

Asian normaalius ei toki sulje pois, etteikö se voisi olla koskettava: Äitinsä menettäneen suomalaisnaisen kanssa keskustellessaan Caven ääni murtui. Hän jätti vastauksensa lopun roikkumaan ilmaan, marssi nahkakengät kopisten flyygelin ääreen ja aloitti: ”Can’t remember anything at all…” Tuntui kuin hän pakenisi Higgs Boson Blues -kappaleen sisään. Vimmaisen hakkaamisen ja hiljaisten kuiskausten kontrastilla pelaava, pysäyttävä tulkinta sai karvat pystyyn ja palan kurkkuun.

Tällaisten hetkien takia Conversations with Nick Cave -tapahtuma oli täysin ainutlaatuinen konsepti. Yleisö sai siis pyytää puheenvuoroa ja kysyä mitä vain, ja Cave vastasi parhaansa mukaan.

Kysymykset heijastelivat pääosin sitä, miten vakavasti ja millä arvostuksella Nick Caveen ja taiteeseensa suhtaudutaan. Pelkkää kuolemassa piehtarointia ilta ei onneksi ollut. Kolmeen tuntiin mahtui kaikkea vaivaannuttavista hetkistä kippurassa nauramiseen. Yhtä kaikki, 1700 silmäparin edessä mikrofoniin puhuminen Nick Caven tuijottaessa intensiivisesti on rohkea teko, ja Cave tämän myös huomioi suhtautumalla kunnioittavasti ihan jokaiseen kysymykseen.

Hän kritisoi vallitsevaa eriävien mielipiteiden vaientamiseen perustuvaa keskustelukulttuuria, kertoi luottavansa tiedeyhteisöön ilmastokriisiin suhteen, puhui luonnollisesti yliluonnollisesta ja uskonnollisista asioista, vastaili lauluistaan ja valikoi esitettäviä kappaleita aasinsilloin.

Heroiinivuosistaan Cave puhui mustalla huumorilla väritettynä opettavaisina. Hän sai salin nauramaan toivomalla, ettei kuusikymppinen kysyjä ala käyttää ja päätti vastauksensa alustamalla The Mercy Seatin kappaleena, ”jota kirjoittaessaan oli todella huumeissa”.

The Mercy Seat oli pelkällä flyygelillä säestettynä illan musiikillisesti vaatimattominta antia, sen kuumeista ja maanista tunnelmaa ja Bad Seedsin keikkaversion mahtipontisuutta jäi kaipaamaan. Aiemmin mainitun Higgs Boson Bluesin lisäksi musiikillisesti komeimmiksi hetkiksi nousivat niin ikään Push the Sky Away -albumin (2013) Jubilee Street ja Skeleton Treen Girl in Amber, jota edelsi tunteellinen dialogi kappaleen tulkinnoista, tai tulkinnan mahdottomuudesta.

Mutta miksi aiemmin jopa ylimielisenä mulkkuna pidetty, haastatteluita vierastava ja eilenkin itseään omassa todellisuudessaan eläväksi rocktähdeksi kutsunut Nick Cave yhtäkkiä kiertää yksin konserttisaleissa kohtaamassa fanejaan silmästä silmään ja jakamassa mielipiteitään ja tarinoitaan?

”Ajattelin, että suora keskustelu yleisön kanssa voisi olla arvokasta”, Cave lausui tiedotteessa. Syitä syvennettiin Musiikkitalossa, kun joku kysyi, kyllästyykö Cave vastaamaan toistuvasti samoihin kysymyksiin, ja mitä ne ovat.

Kun Cave oli koonnut pirstaloitunutta elämäänsä uudelleen, peilistä katsoi uusi mies. Empaattisempi, muut huomioon ottava mies, jonka postilaatikko täyttyi elämän kolhimien ihmisten kokemuksista ja avunpyynnöistä: miten tästä eteenpäin?

Ja kun Nick Caven karismalla ja elämänkokemuksella varustettu henkilö ojentaa kätensä, tartumme siihen.

Vaikka intiimi ilta oli välillä synkkä, joskus kevyt, toisinaan vaivaannuttava ja monesti hauska, se oli suurimmaksi osin immersiivinen ja intensiivinen. Eskapistista ja lopulta lohdullista kuin Caven musiikki. Ja kun viimeisen yleisön puheenvuoron saanut toivoi lohdullista kappaletta kotimatkalle hyräiltäväksi, Cave virnisti että sellaiset on loppu, tässä on Stagger Lee.

Conversations with Nick Cave Helsingin Musiikkitalossa myös tänään 27.8.2019.