Rockfest: Iron Maiden, Candlemass, The Hives, Kissa
4.6.2022
Hyvinkää
Iron Maiden tarjosi yleisömerelle leipää ja teatteria Rockfestin loppuunmyydyn päätöspäivän pääesiintyjänä. Hyvinkäälle paluumuuttanut ja omistussuhteita päivittänyt festivaali oli myös tulikuuman festarikesän alkuun sijoitettu Nelonen Media Liven voimannäyte tai käyntikortti: näin järjestetään sujuva tapahtuma, sillä niitähän on luvassa vaikka kuinka.
Hyvinkään lentokentälle tehty tapahtuma-alue oli kompakti muttei ahdas, selkeä muttei tylsä. Palvelut pelasivat sisään astumisesta festaribussilla poistumiseen asti, ja kun sääkin suosi, jätetään motkottaminen muille. Noh, ehkä vähän enemmän viheraluetta olisi voinut olla levitetty pölisevälle ja kovalle sora- ja asfalttikentälle.
Iron Maiden aloitti konserttinsa hoitamalla ”velvollisuudet” alta pois. Viimevuotiselta Senjutsu-albumilta soitettiin kolme biisiä, joiden jälkeen eron huomasi niin kappalemateriaalin laadussa kuin yleisön reaktiossa. Brittiveteraanit soittivat ne suuren yleisön janoamat hitit Trooperista Fear of the Darkiin, mutta myös muutaman harvinaisemman livevedon, kuten Blaze Bayleyn aikakauden kappaleet The Clansman ja Sign of the Cross.
Maiden on vanhan koulun orkesteri myös visuaalisen viihteen puolesta. Fyysiset lavasteet vaihtuivat kappaleiden tai kokonaisuuksien teemojen mukaan, Eddie teutaroi tuttuun tapaansa lavalla pariin otteeseen, Aces High soi Spitfire-hävittäjän kaarrellessa uhkaavasti lavan yllä ja niin edespäin, pyrotekniikkaa ja Bruce Dickinsonin kostyymeja unohtamatta.
Jos Maidenin kappaleiden tempo onkin laskettu aavistuksen jäsenten vuosirenkaita vastaavammaksi, kuulosti bändi muuten miltei täydelliseltä. Tämän kokoluokan keikan miksaaminen ulkoilmassa on oma haastava lajinsa, mutta nyt olivat instrumentit löytäneet paikkansa osana kirkasta ja dynaamista sointia. Eikä voinut kuin ällistellä kurkkusyövän selättäneen 63-vuotiaan Dickinsonin urakointia mikrofonin varressa: askelmittari huusi hoosiannaa ja niin teki mieskin!
Valitettavasti samaa ei voi sanoa ennen Iron Maidenia esiintyneen Candlemassin solisti Johan Längquistin iltapuhteesta. Viitisen vuotta brittikollegaansa nuoremman ruotsalaislaulajan äänialasta oli jäljellä kapea ja karhea kaistale, senkin eteen oli puskettava ja pinnisteltävä. Onneksi muu orkesteri niin sanotusti toimitti, ja doom metalin klassikkokappaleet soivat jylhästi ja jykevästi.
Candlemass ei haaskannut arvokasta soittoaikaansa viimeaikaisten tekeleidensä parissa vaan luotti ajattomaan eli 1980-luvulla levytettyyn materiaaliinsa. Puolet Epicus Doomicus Metallicus -levyltä (1986), puolet Nightfallilta (1987) ja Ancient Dreamsin (1988) avausbiisi Mirror Mirror väliin ahdettuna. Vanhantestamentilliseen tuomionjulistukseen railakkaan kontrastin loi sekä kirkkaansiniseltä taivaalta helottanut aurinko että soittoniekkojen aurinkoisilta kasvoilta paistanut nautiskelu.
”Kirjoitin Samarithan-kappaleen ennen kuin osa teistä oli edes syntynyt”, ilmeisesti sairastelun vuoksi livekokoonpanosta jokusen vuoden syrjässä ollut mutta takaisin palannut basistimaestro ja Candlemassin liideri Leif Edling veisteli. Osa totuutta, kyllä, mutta ei Rockfestistä voi nuorisotapahtumana puhua. Silmämääräisesti suuri osa yleisöstä on ollut vähintäänkin hiekkalaatikolla ruotsalaisten tehdessä doom metal -taikojaan.
Candlemass on edustamansa aikakauden ja musiikkityylin suhteen luonnollinen valinta Iron Maidenin lämmittelijäksi, mutta onneksi kokonaista festaripäivää ei kuitenkaan oltu räätälöity ”Iron Maidenin konsertiksi”, vaikka poikkeuksellisen suuri osa ihmisistä tuntui tulleen paikalle vain pääesiintyjä mielessään. Yksi käännytystyötä hartiavoimin tehneistä oli The Hives, joka oli päättänyt voittaa yleisön puolelleen vaikka väkisin.
Kun Howlin’ Pelle Almqvist avasi suunsa ensimmäistä kertaa, mieleen tulvahtivat hulvattomat muistot miltei 20 vuoden takaisista keikoista: puvut olivat päivitetty, mutta oikeastaan mikää muu ei ollut muuttunut. Hate To Say I Told You So, Main Offender, Walk Idiot Walk ja muut ruotsalaisbändin tunnetuimmat kappaleet kuultiin, mutta kyllähän The Hives teki taidetta siinä, kuinka vähän muutaman minuutin action rock -rypistyksiä ehtii tunnissa soittaa. Almqvist käytti vähintään kolmanneksen keikasta vetämällä stand up -show’taan englanniksi, ruotsiksi ja suomeksi. Vitsejä ja vittuilua on turha yrittää toistaa tekstinä, joten tyydyn toteamaan: hauskaa oli! Ja kun rock soi, Almqvist pyöri keskellä yleisöä mikrofonin piuhaa kiskoen.
Elämme yhä korona-aikaa, joten lienee pienoinen ihme, että ainoa peruminen ei johtunut rajalla tehdystä testistä vaan lentoyhtiön hukkaamista instrumenteista. Kanadalaisduo Cleopatrick koki tämän ankean kohtalon, mutta pikaisella varoitusajalla tilalle oli saatu Kissa. Helsinkiläisbändikin joutui turvautumaan erikoiskokoonpanoon, jossa Kaleidobolt-velvollisuuksien takia toisaalla olleen Sampo Kääriäisen tilalla riffejä jyräsi edellisiltana Foreseenin riveissä Rockfestissä esiintynyt Ville Valavuo.
Kissa on hervoton paketti uusvilpitöntä rockin riemua ja vanhempien levyhyllyä. Glamin, punkrockin ja bluesjohdannaisen hard rockin lisäksi uutena elementtinä bändin soinnissa keulakissa Günter Kivioja esitteli uuden biisin myötä myös diskoboogien. Upeasti istui mukaan. Kissa on häpeilemätön ja hävytön lauma, joka on mahdollista yhyttää lukuisten festarien lavalta tänä kesänä. Ja jokaisen itseään järkevänä pitävän kannattaa myös tehdä niin.