Nuhjuista nerokkuutta – Raportti pettyneen, romuluisen ja kolhiutuneen Supersuckersin Helsingin-keikalta

Jean Ramsay vieraili Supersuckersin keikalla Helsingin Virgin Oilissa ja raportoi nyt näkemästään.

Teksti ja ”höyryinen” pääkuva: Jean Ramsay
Kuva alla: Stefan Greijer

Supersuckers, Elephants from Neptune
Virgin Oil Co
8.3.2014

Rock’n’roll on kuollut.

Kusiseen S-ryhmän teemabaarin tungeksii farkkuihinsa perpetuaalisen huonolla menestyksellä tungeksivia keski-ikäisiä viikonloppumotoristeja, joiden avainketjut heiluvat kuin jo ajat sitten unohtuneet kahleet. Ei muisteta minkä takia lusitaan, ja missä, ja mitä.

Kysyn tiskiltä, onko yläpäarvella pizzatarjoilua enää. Miksi? Koska kun keski-ikäinen dokaa, se myös syö. Toisin kun nuorena. Nuori baarimikotar ei edes tiedä että siellä on sellaista ollut. Tunnen itseni tuhatvuotiaaksi.

Lavanvierustaa reunustavat kipsi-tutankhamonin ja keravalaisen Oscar-gaalan mieleen tuovat patsaat, joiden tuijottaminen vaivuttaa syvään apatiaan. Virgin Oil on paska paikka, baarimaailman vastine krapulaoksennukselle. Paikka oli sitä jo aluksi, mutta se on sitä jotenkin eksponentiaalisti nyt, kymmenen vuotta after the event. Täällä käy nykyään keikalla vain jotain hevibändejä ja Von Herzen Brothersin kaltaisia, kaltaisiini vatsakkaisiin S-etukortin omistajiin vetoavia yhtyeitä.

Tänä iltana lavalle nousee Supersuckers. Antakaa kun kerron teille hieman Supersuckersista.

Supersuckers oli tyhmää 1990-luvun kliseistä garagepunkkia hard rock -mausteilla jostain Arizonan Tucsonista (eli niin kaukana Seattlesta kuin Jenkeissä suunnilleen pääsee), joiden nousuhumalainen älämölö levisi maailmalle oikeastaan vain siksi, että Sub Pop sattui ne kiinnittämään grungepäissään.

Näennäisen misogynistinen ja junttimainen bändi paljasti kuitenkin korttinsa kantrilevyllä Must’ve Been High (1997). Elämänsä ekassa kännissä mouhuavan keskittymishäiriöisen teinin emotionaalisella tunne-elämällä varustettujen ukkojen rinnassa sykki sittenkin monitasoiseen ja ristiriitaiseen ilmaisuun kykenevä sydän. Levy oli samanaikaisesti ironinen ja täysin tosissaan, mikä on itsessään niin huikea temppu, että senkin takia pitää tulla Virgin Oiliin palvomaan bändiä vielä 17 vuotta myöhemmin.

Krääsäpöydän takana seisova laulaja-basisti Eddie Spaghetti näyttää kyllästyneeltä. Sen näkee hänen kasvoiltaan, vaikka hänellä on tavaramerkinomaiset Ray Banit päässä. Otsaa (ja epäilemättä ohentuvaa hiusrajaa) peittää musta cowboy-hattu, joka näyttää siltä, että mies nukkuu se päässä. Eikä millään hyvällä tavalla.

Pöydällä on uusi levy Get the Hell. Se maksaa 10 €, eli ei mitään. Seinällä Eddien takana on kolme uutta paitaa, joista kahta ei ole enää isoissa kooissa – oletettavasti siitä syystä, että isoja kokoja menee. Supersuckersien fanit syövät lihaa ja juovat olutta. Virgin Oil tuntuu tästä syystä olevan täynnä, vaikka se on puolillaan.

Katson Eddietä ja nyökkään. Eddie nyökkää takaisin.

Lavalla lämppäri, virolainen Elephants from Neptune aloittaa. Dorka nimi, helvetin hyvä bändi. Nimen perusteella odotin jotain stoner-tuuttausta (Geddit? Raskasta + avaruus), mutta tämä on paljon omaperäisempää, todella tuoretta retroilua. Jostain QOTSA:n ja Mastodonin välistä tulevia Strokes-pastisseja progehännillä? Kuulostaa hirveältä paperilla, todella hyvältä livenä. Tyylitajuista (paitsi nuorelta Kari Peitsamolta näyttävä basisti), hyvin painotettua, erinomaisesti soitettua, taitavaa ja omaperäistä. Jos Suomessa olisi näin kovalaatuinen bändi, olisi Musex aivan sekaisin. Ei paljon Rasmuksesta kirjoiteltaisi. Toisaalta, ei Rasmuksesta enää kirjoitella. Anteeksi, palaan 2010-luvulle.

Supersuckers aloittaa.

Tai oikeammin: 2/4 Supersuckersista aloittaa. Lavan keskellä bassollan luoviva herra Spahetti ja oikealla puolella niinikään reiskat päässä juopuva Dan ”Thunder” Bolton ovat viimeiset alkuperäisen ryyppyremmin edustajat. Lavan vasemmalla häärää jo toistamiseen yhtyeestä poistuneen Rontrose Heathmanin näköinen uusi kitaristi, joka hoitaa soittotonttinsakin varsin mallikkaasti. Rumpalistakaan ei ole valittamista, joten en niin tee.

Vuonna 2009 taka-alalle vetäytynyt ja vuonna 2011 uudella miehistöllä palannut Supersuckers on pitkälti sama yhtye kuin silloin ennen, mutta jotain uutta tässä on. Se on pettyneempi, romuluisempi, karvaisempi, kolhiutuneempi. Se soittaa pienemmille saleille, sillä on enemmän menetettävää. Se on nälkäisempi, sillä on jotain todistettavaa.

Heikohkon Get the Hell -paluulevyn materiaalista parhaiten toimivat jo levylläkin vakuuttaneet Fuck Up ja Gluttonous, jossa on Supersuckersin parasta materiaalia muistuttavaa huumoria.

Parhaiten potkivat Evil Powers of Rock ’n Rollin avauskaksikko Rock ’n Roll Records (Ain’t Selling This Year) ja Rock Your Ass. Jälkimmäinen varsinkin on oppitunti niin urposta rock-biisistä, että siinä on jo jotain zeniläistä. Tehkää perässä.

Vanhoja suosikkeja kuullaan. Joku ruutupaitainen resuparta huutaa koko illan Coattail Rideria, ja se hänelle kiroilun myötä soitetaan, koska on kaverin syntymäpäivä. Itseoikeutettu Born With a Tail tulee ”jossain vaiheessa” (olin humalassa, so sue me) ja naurettavasta ”fake encore” -hommasta on päästy, sillä encoreita ei tule. Toisaalta, jengille on siinä vaiheessa soitettu fantastinen How To Maximize Your Kill Count, joten ei tässä paljon täyttämättömiä toiveita jäänyt.

Känniset urpot parveilevet merch-tiskille ostamaan T-paitoja ja mitä vain irti lähtee. Ostan jopa uuden levyn, vaikka olen sen jo Spotifyssa paskaksi todennut. Innostun jopa jurristen kanssaveljieni rohkaisemana esittelemään Eddielle käteeni ikuistettua nimmariaan (vaikka olen vannonut itselleni etten sitä tee), josta herra Spaghetti ottaa valokuvan iPhonelleen. Sitten poseerataan yhdessä.

Jean_Supersuckers

Tunnelma on riehakkaan onnellinen, ja syystä: illan konsertti on paljon parempi kuin vuoden 2009 hieman väsynyt esitys. Tässä on sitä dorkaa energiaa, josta hyvä rock’n’roll ja hyvä lauantai-ilta syntyvät. Supersuckers on aina hieman kieli poskessa kutsunut itseään maailman parhaaksi rock-yhtyeeksi, ja tänään se paikoitellen tosiaan tultui siltä. Se on lähempänä unelmaansa sekoillessan kaltevalla pinnalla kuin vanhoilla höyryillä ryskyttäessään.

Rock ’n roll elää!