“I just wanna be with you / I just wanna be at Le Guess Who?”, laulaa losangelesilainen laulaja-lauluntekijä Shannon Lay Utrechtin Ekko-klubilla. Meneillään on järjestyksessään kahdennentoista Le Guess Who? -festivaalin ensimmäisiin lukeutuva keikka ja tunnelma piskuisella klubilla on käsinkosketeltavan intensiivinen. Vaikuttaa siltä, että yleisö ei edes hengitä kuunnellessaan Layn vangitsevaa ääntä ja herkästi näppäiltyä kitaraa.
“En tiedä miksi, mutta jostain syystä keikoillani on aina tämä tyhjä puolikaari edessä, tulkaa nyt hyvät ihmiset lähemmäs, soitan tosi hiljaakin vielä”, Lay ohjeistaa. Edessäni oleva mies ottaa rohkeasti pari askelta eteenpäin. “Sinä siinä: rakastan sinua!”, laulaja huudahtaa ja yleisö hykertelee tyytyväisenä. “Mitenkäs, aiotteko mennä kuuntelemaan huomenna Vashti Bunyania? Mä ainakin menen.” Keikan jälkeen eturiviin uskaltautunut mies heittää lavalle käyntikorttinsa. Lay vaikuttaa hieman vaivaantuneelta.
Shannon Layn Vashti Bunyan -intoilu kuvaa hyvin utrechtilaisfestivaalin tunnelmaa. Kyseessä on intohimoisten musadiggareiden kokoontuminen, jossa artistit heittäytyvät usein yleisön sekaan ja lähtevät innoissaan mukaan fanitukseen. Tänne ei tulla vaan yhdentekevälle bulkkikeikalle. Diggailukulmaa korostavat entisestään artistikuraattorit, joina tänä vuonna toimivat Devendra Banhart, Moor Mother ja Shabaka Hutchings.
Sama tunnelma jatkuu megalomaanisessa Tivoli Vredenburgin esityspaikkakompleksissa. Pandora-salissa lavalla on Drinks, eli viime vuonna loistavan keikan festareilla heittänyt Cate Le Bon ja White Fence -nimellä tunnettu Tim Presley. Settinsä loppupäässä he soittavat coverina toistaiseksi turhan tuntemattoman uusiseelantilaisartisti H. Hawklinen biisin. “Hänhän oli täällä viime vuonna, eikö? Olitteko kuuntelemassa?”
kuva: Jelmer de Haas
Suomessakin äskettäin vieraillut Art Ensemble of Chicago lukeutuu tämän vuoden Le Guess Whon legendaosaston terävimpään kärkeen. Uuden kiertueen esityksillään mielipiteitä jakanut yhtye on omituinen yhdistelmä kollektiivista soittoa ja rehellistä yksin tekemistä. Useat soolo-osuuksista soitetaan muun yhtyeen ollessa hiljaa, ja erityisesti legendafonisti Roscoe Mithcellin kohdalla freehana on auki täysillä ja roilotusta tulee eetteriin varsin estottomasti – vaihtelevin tuloksin. Parhaimmillaan AEC svengaa vapautuneesti ja improvisoi uusia tasoja musiikkinsa kuin leikiten. Jotenkin hajanainen kuva keikasta silti jää, mutta tuntuu että yhtye ilmentää hyvin musiikkinsa perusluonnetta eli luovasta prosessista nauttimista ja alati vaanivaa svengin uhkaa.
Ensimmäinen festaripäivä huipentuu todelliseen nuijanukutukseen. Kävelen loppuillasta sisään Tivolin isoon saliin, jossa meininki näyttää olevan ylimmillään. Eteläafrikkalainen BCUC on lavalla ja hikeä tihkuva revitys saa jo pohtimaan onko tässä kenties koko tapahtuman huikein veto käsillä – ja jo ensimmäisenä iltana! Kuulijat näyttävät olevan aivan liekeissä ja meitä valuu saliin koko ajan lisää kunnes noin 2000-paikkainen Grote Zaal on täynnä.
Yhtäkkiä musiikki loppuu kuin seinään. Kuusi seitsemästä yhtyeen jäsenestä poistuu lavalta nokkamies Jovin jäädessä selvittämään tilannetta yleisölle. “Hei jengi, kiitos kun olette tulleet mestoille. Tämä oli itse asiassa vasta soundcheck, joten toivottavasti olette valmiina kunnon myllytykseen. Aiomme hikoilla kohta ihan toden teolla ja teidän on syytä lyödä myös parasta tiskiin. Because when we come back, it’s gonna be like: BOOM!!!”
Tässä mainosmiehen spiikissä ei ollut tippaakaan liioittelua. BCUC tiristää itsestään energisen ja svengaavan performanssin, jolle on hankala löytää suoraa vastinetta. Perkussiot, laulu ja sähköbasso tuovat oudolla tavalla mieleen jonkinlaisen Fela Kutin, James Brownin ja The xx:n hybridin, mutta hienolla afrikkalaisen perinnemusiikin ja gospelin maustamalla kulmalla. Pääjehu Jovi on lavalla suvereeni soul-saarnamies ja kaikki tosiaankin jätetään kentälle yhtyeen parikymmenminuuttisiksi venyvissä hypnoottisissa höykytyksissä. Haluan nähdä tämän porukan seuraavan kerran Flow’n Balloon-lavalla, toivottavasti mahdollisimman pian.
Bo Ningen hallitsee perjantai-iltaa
Le Guess Whon päähaasteisiin kuuluvat merkittävät yhtyepäällekkäisyydet. Pahimmillaan päätyy 50/50-metodin innostamana harppomaan keikkapaikalta toiselle kesken setin ja huomaamaan, että mesta onkin täynnä ja sisään ei enää pääse. Yleensä kannattaa vain keskittyä olemaan siellä missä on.
Poikkeuksiakin on. Aloitan perjantain nousujohteisella ja onnistuneella kombolla Shintaro Sakamoto – Jessica Pratt – The Breeders – Vashti Bunyan. Paikkaa vaihdan suunnilleen keikkojen puolivälissä. Jessica Pratt nousee itselleni yhdeksi festarin suurimmista yllättäjistä erinomaisen onnistuneella setillään Janskerkin kirkkotunnelmassa. Hieman etäiseksi aiemmilla levykuunteluilla jättänyt musiikki menee ihon alle hipihiljaa keskittyvän yleisön mahdollistamana.
kuva: Tim van Veen
The Breeders on oma helposti lähestyttävän lutuinen itsensä ja kirkkoon palattuani todistan Vashti Bunyanin ylivoimaa klassisen hippifolkin saralla. Hänen laulunsa on niin hiljaista, että mikki on jouduttu nostamaan todella lähelle ja volyymiltään kovalle, joten jokainen pieni henkäys ja kielen litsahduskin välittyy. Vaikka ollaan isohkossa kirkossa, on musiikki todella lähellä kuulijaa. Ravistettuani ihastuttavan kylmät väreet keikan jälkeen havaitsen kirkon pihalla Shannon Layn, joka polttaa yksinäisen näköisenä tupakkaa. Toivottavasti moni muukin otti hänen edellisen illan suosituksestaan vaarin.
Parin kilometrin päässä De Pastoefabriek -venuessa esiintyvä nouseva brittijazz-akti Ill Considered on ikään kuin jazzversio aiemmin kohdatusta BCUC:sta. Sähköbasso ajaa tätäkin energistä hommaa ja välillä kyseinen soitin on suorastaan niinkin määräävä elementti, ettei muusta oikein tahdo saada selvää. Poppoon pitkä päätyyn ja perään -free toimii loistavasti ja piskuinen huone on revetä liitoksistaan. Ajoittain mieleen tulee David Lynchin Lost Highway -leffasta tuttu jazzbändi, jonka riveissä päähenkilö Bill Pullman elokuvassa soittaa.
Illan todellinen pommi on kuitenkin Suomessakin vieraillut japanilaisbändi Bo Ningen. Täysin rehellisen hulvaton altsupsykehevariporukka raivoaa myöhäisillan settinsä siihen malliin, että kysyttävää ei juuri jää. Äärikarismaattisen nelikon sitoo yhteen vokalisti-basisti Taigen Kawabe, jonka tekeminen on kohdillaan, välispiikit absurdeja ja lavamaneerit suoraan Iron Maiden -oppikirjasta. Välillä turboruuvi on niin kireällä, että levelit tuntuvat jo tulleen rajansa päähän, mutta aina jostain löytyy jotain lisää. Keikan jälkeen on henkisesti puhki, mutta toisaalta tuntuu että tätä olisi jaksanut vielä tuntikausia lisääkin. Ei ihme, että bändi on aloitellut uraansa jopa 12-tuntisilla studiojamisessioilla.
Installaatioita ja katufestivaaleja
Le Guess Who? on musiikkianniltaan äärimmäisen runsas, mutta varsinaisen festariohjelman ohella Utrecht täyttyy myös lukuisista oheistapahtumista. Tänä vuonna sellaisiin kuului suomalaisen Alma Heikkilän installaatio Evolved in Shared Relationships, joka otti paikkansa Casco Art Instituten tiloista.
Heikkilän installaatio tarkasteli elävän ja elottoman suhdetta sävähdyttävän tilataideteoksen avulla, ja sen yhteydessä nähtiin myös post it -lapuilla toteutettu kävijöitä osallistava ehdotuksia taideinstituuteillle -osio, sekä Antti Majavan inspiroiva teksti Kainuussa sijaitsevan Mustarinda-residenssin suhtautumisesta ilmastonmuutokseen ja aiheen käsittelyyn taidemaailmassa.
Satelliittitapahtumiin kuului myös Lombokin kaupunginosassa järjestettävä ilmaistapahtuma Lombok Festival, sekä kahviloihin ja baareihin levittäytyvä pop up -keikkakonsepti Le Mini Who?
Näistä jälkimmäiseen saan läheltä piti -henkisen kosketuksen käydessäni lauantai-iltapäivänä lounaan jälkeen hakemassa kupposen kahvia Village Coffee & Musicista. Jonkun bändin kamat näkyivät olevan pikkuruisen kahvilan nurkassa, mutta nappaan vain kahvini ja menen hotellille lepäilemään ennen iltaa. Noin vartin päästä tästä saan eräältä tuttavaltani tekstarin: “Missä liikut? Jerusalem In My Heart heittää juuri salakeikan Village Coffeessa, äkkiä tänne!”
No, se tuli tällä kertaa missattua, mutta maistoin sentään Bold Flat White nimistä kookoksella ja chilillä maustettua festivaalin omaa kahvierikoisuutta (jännittävä!) ja Le Guess Who? -ramen-annosta (tulinen!). Festivaali onnistuu siis olemaan samanaikaisesti läsnä kaikkialla ja juuri sopivan obskuuri.
Viikonloppu huipentuu
Neljä päivää tiukkaa musatykitystä voi ottaa voimille, mutta lauantai-iltana tästä ei ole tietoakaan, ei ainakaan alkuillasta kun loistelias singer-songwriter Cass McCombs aloittelee settiään. Salamyhkäisenä tunnettu artisti juttelee ennen keikkaa kitaraa viritellessään mukavan leppoisasti. “Morjensta! No, millainen päivä on ollut? Mitä söitte aamiaiseksi?” McCombsin setti on läpileikkaus miehen Mangy Love -levyn tähtihetkistä lähinnä uusilla kappaleilla ryyditettynä. Miehen tarinankerronta ja sävelkieli ovat kohdillaan ja saamme paikallaan olevan muistutuksen tärkeästä asiasta. Tässä on eräs tämän hetken omaäänisimmistä ja aliarvostetuimmista amerikkalaisen laulaja-lauluntekijäperinteen jatkajista.
kuva: Ben Houdijk
Unholaan ei toivottavasti tule jäämään myöskään ensi kertaa Eurooppaan saapunut seattlelaisbändi Valley Maker, joka tarjoilee tarttuvan melodisia maistaisia tuoreelta Rhododendron-levykäiseltään. Artistinimen takaa löytyy Austin Crane, joka vakuuttelee samoja asioita kuin kaikki muutkin esiintyjät. “Man, this is such a great festival. There’s nothing like this!”
Sunnuntain ykköspoiminnaksi nousee lontoolais-sudanilainen The Scoprios. Siuntiossa majaansa pitävälle Afro7-levymerkille loistavan albumin viime vuonna tehnyt poppoo on täynnä aitoa musisoinnin iloa ja ryhmä groovaa kuin viimeistä päivää. Sunnuntai-illan tunnelma Tivoli Vredenburgin Rondassa vaikuttaa aluksi hieman väsähtäneeltä, mutta sitten huomaan yleisön joukossa joukon taitavia afrotanssin harrastajia, jotka sähköistävät koko yleisön tunnelman. Jälleen tuntuu siltä, että jotain ainutlaatuista on meneillään ja olemme kaikki tässä ja nyt.
Tämän vuoden Le Guess Who? päättyy osaltani artistikuraattori Shabaka Hutchingsin elektrohevijazzpoppoo The Comet Is Comingin täyslaidalliseen ja RVNG Intl. -levymerkin kokoamaan ohjelmistoon kuuluvaan Ka Baird & Pekka Airaksinen -duokeikkaan. Kyseinen, hyvin kaukana omassa universumissaan seikkaillut esitys nauhoitettiin myöhemmin julkaistavaksi levymerkin FRKWYS-sarjaan. Bairdin sähinävokaalit ja Airaksisen hillitysti tiputellut, mutta räyhäkkäiksi innostuneet elektronimusiikkiosiot olivat sähköistävä kombo, jonka jälkeen oli juuri oikea aika valua kokemaansa sulattelemaan.
kuva: Tim van Veen
Festivaalin jälkeen Le Guess Who? kommunikoi tulevan tapahtumansa ajankohdan ja toteaa osuvasti: “Maailmassa on yli 7 miljardia ihmistä. Musiikki, jota kuuntelemme on häviävän pieni osanen kaikesta siitä mitä tapahtuu. Tällä ajatuksella pysymme uteliaina ja jatkamme tutkimusmatkaamme.”
Tuijotan hetken tyhjyyteen ja vaivun ajatuksiini. Sitten avaan hotellivaraussivuston ja katson mihin hintaan ensi vuoden Le Guess Who? -päiville saisi majapaikan.