”Olet kuin Picasso! Picasso, jolla on tissit” – Michael Bublé näytti Helsingissä, kuinka yleisö hurmataan

Jami Järvinen vieraili Helsignin Hartwall-areenalla katsomassa, kuinka Kanadan ylpeys Michael Bublé viihdytti porvarisväkeä.

Teksti: Jami Järvinen, kuvat: Julius Töyrylä

Michael Bublé
Hartwall-areena
21.2.2014

Joskus 1990-luvun lopulla törmäsin uutiseen, jossa kerrottiin Helmut Lotti -nimisen miekkosen kohonneen listaykköseksi jokseenkin jokaisessa Euroopan maassa albumillaan Helmut Lotti Goes Classic 3. Yritin muodostaa mielikuvan tästä Suomessa tuntemattomasta suuruudesta. Helmut. Lotti. Mieleen pulpahti vain visio ylipainoisesta baijerilaismiehestä soittamassa kyykkyviulua nahkahousut piukalla.

Kun lopulta bongasin lauluniekan televisiosta, hämmästyin. Yläsaksalaisen lihavuoren sijaan lavalla myhäilikin pieni honottavaääninen miehenkuikelo, nyrkillä tapettava kynäniska. Nimi oli johtanut täydellisesti harhaan.

2010-luvun Helmut Lotti on Michael Bublé. Hän on täsmälleen nimensä mukainen.

Tänään on perjantai ja Michael Bublé esintyy Hartwall-areenalla. Porvaristo marssii jäähalliin hyvässä järjestyksessä. Kukaan ei ole humalassa, ihmiset eivät töni toisiaan, kenenkään päällä ei ole mustaa bändipaitaa. Katsomot täyttyvät, esitys näkyy myydyn melkein loppuun. Kello on 20, ja olen ainoa miespuolinen henkilö lehdistölle varatussa pelaaja-aitiossa.

Naturally 7 on pestattu lämmittämään yleisöä pääesiintyjää varten. Lavalla on kuusi tummaihoista miestä. Rummunläiske on mahtavaa. Koska Naturally 7 on a cappella -yhtye, kerrotaan hölmistyneelle suomalaiskatsomolle, että tuimat rytmit kumpuavat yhtyeen seitsemännestä jäsenestä. Beatboxing-rumpali paljastuu sermin takaa.

Permannolle kerääntyneet sisustussuunnittelijat, tuotepäälliköt ja rahoitustoimenjohtajat innostuvat taputtamaan.

Miehet nostavat kätensä ilmaan ja huojuvat tahdissa.

Salissa keskiluokka nostaa kätensä ilmaan ja huojuu takaisin.

Jossakin on joskus tehty asetus, jonka mukaan a cappellan tulee olla esiintyjien osaamistasosta riippumatta sietämätöntä pulputtamista. Naturally 7 ei venytä tätä sääntöä liikaa. Hyräilevän bassomaton päällä erilaisia soitinääniä imitoivat viihdejazzarit poikkeavat masentavimmista lauluryhmistä vain juuri etevän beatboxaajansa ansiosta.

Coldplay-coverin ja konfettisateen jälkeen alkaa show pikku hiljaa jäähtyä. Puolituntisen settinsä päätteeksi bändi mainostaa vielä olevansa tavattavissa aulassa koko ohjelman jälkeen. Tieto otetaan vastaan riemunkiljahduksin.

Seuraa puolen tunnin odottelu nauhalta soitettujen väsyttävien klassikoiden parissa.

buble_8

Tulet leimahtavat! Liekkimeri nielaisee koko urheiluhallin! Nytkö hän tulee? Nyt hän tulee! Michael Bublé saapuu lavalle. Hänen kasvoistaan heijastetaan taustakankaalle lähikuva. Hän näyttää väsähtäneeltä, hiukan pöhöttyneeltä. Kuin liikemieheltä. Itse asiassa hiukan tutulta. Herregud, huudahdan, hänhän on prinsessa Madeleinen aviopuolison kaksoisolento. Prikulleen samanlainen sänki, samat krapulaiset silmäkulmat.

Katsomo nousee seisomaan ja taputtamaan. Onnitelkaa itseänne, Helsinki. Lavan edessä joukko tyttöjä kiinnittää maestron huomion kylteillään, joissa ilmeisesti julistetaan ikuista rakkautta tai muita mukavia asioita kanadalaishurmurille.

Bublé kumartuu neitojen puoleen ja kiittää kauniista plakaatista. Onko se ihan itse tehty? On, on.

”Olet kuin Picasso!” toteaa Bublé yhdelle daameista tämän visuaalisen lahjakkuuden sokaisemana. ”Picasso jolla on tissit.”

Rakastuneet naiset ojentavat laulajalle lahjaksi outoja värikkäitä esineitä alkuperäispakkauksissaan. Mitä ne ovat, dildoja vai anustappeja? Bublé ei ole ollenkaan ihmeissään, hän ravistelee lahjoja mikrofonin edessä. Marakassit. Ne ovat kuulemma lahja hänen viisikuukautiselle vauvalleen. Me olemme myydyt. Hän on lisääntynyt!

Pieni lapsi on vaativa paketti vanhemmalle, tähti todistaa. Mistä hän sen tietää? Hänhän on maailmankiertueella, ei kotona Vancouverissa.

Alkupuheet on puhuttu, mutta yleisöllä on vielä asiaa. Kännyköiden nettiselaimet hehkuvat. Jengi yrittää karjua Bublélle, että Kanada voitti juuri Yhdysvallat jääkiekon välierissä Sotšissa. Hän ei saa selvää mölinästä, vaan aloittaa sikermänsä. Suomen sinivalkoinen leijonakansa tietää, että kanadalaisartisti on hulluna jääkiekkoon ja siksi katsomon valtaa pieni myötäpettymys.

buble_4

Jättiläismäisen viihdeorkesterin kanssa esitetyt kappaleet ovat tutunkuuloisia, mutta niiden nimet ovat kadonneet ikivihreiden easy listening -biisien hämärään. Sinatralta on epäilemättä lainattu melkein kaikki, mitä irti saadaan. Bublé itse on yllättävän pliisu laulaja. Hänen äänensä edustaa viiltävää nasaalia, jonka suosiota 2010-luvun musiikkiteollisuudessa ei voi mikään selittää. Kireäkurkkuisella laulajalla on paha tapa hyökätä uuden kappaleen päälle lähes huutamalla eikä ainakaan Hartwall-areenan akustiikka sovi siihen.

Puolen tunnin lurittelun jälkeen tulee ensimmäinen pidempi tauko, kun Bublé haluaa esitellä bändinsä, joukkueena. Kirjaimellisesti: taustakankaalle heijastetaan tiimilogo, profiilikuva ja statistiikka jokaisesta torvensoittajasta ja bassonrämpyttäjästä. Hauska idea on kuitenkin myrkkyä itse esitykselle, sillä bändi on valtavan suuri eikä solisti malta olla kuvailematta jokaista työntekijäänsä parilla huumorilauseella. Muutamat huulet ovat osuvia, mutta enimmäkseen yleisöä kiusataan sietämättömän kehnoilla puujalkavitseillä: ”Dinosaurukset eivät uskoneet tähän kaveriin – ja nyt ne ovat kuolleet sukupuuttoon.”

Hah, hah.

Musiikki jatkuu. Michael Bublé kehottaa yleisössä olevia pariskuntia muistelemaan, kuinka he tapasivat ensi kerran. Tytöt ja pojat, tytöt ja tytöt, pojat ja pojat. Sinkkuyleisöä laulaja kannustaa pyrkimään pariskuntien väliin kolmanneksi pyöräksi. Täällä ei tänään olla lukumäärä- tai heteronormatiivisia.

Crazy love, nyt on tuttu biisi. Katsomoa hellitään tunteellisin rakkauslauluin. Bublé yrittää näyttää entistä intiimimmältä. Suoritusta alleviivatakseen hän manaa lavalle mittavan jousisektion. Energisen alun jälkeen konsertti on hyytynyt melkein unettavaksi kokemukseksi. Yritän pitää silmät auki ja pään pystyssä, mutta Bee Gees -cover How Can You Mend a Broken Heart onnistuu melkein sammuttamaan viimeisetkin valot.

Lehdistöaition liepeillä tuoksuu Jaloviina.

Viimein kellon käydessä jo kymmentä Michael Bublé huomaa piiskata vauhtia koneeseen. Daft Punkin Get lucky pärähtää kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sali havahtuu horroksesta ja rupeaa vispaamaan jalkaa. Bublé rientää salin toiselle puolelle, läpsii innokkaita fanejaan käsille ja yhyttää perille päästyään lämmittelybändinsä. Yhdessä Naturally 7:n kanssa esitetty kimara päättyy The Beatles -renkutukseen All You Need Is Love.

buble_001

Keikka lähestyy finaaliaan. Pari biisiä ja se on siinä. Bublé on lopettavinaan settinsä. Hän kiittelee yleisöä ja Esa Tikkasta. Encore seuraa melkein heti perään. Viimeinkin se tulee! Cry Me a River! Tämän kappaleen takia olen koko konserttiin tullut. Bublé ylitulkitsee dramaattisen teoksen sopivasti.

Livahdan ulos seuraavaksi esitetyn Save the Last Dance for Me -kappaleen lopulla. Bublé jää vielä toviksi lavalle, mutta minä yritän ehtiä pois kohti Pasilan asemaa ennen yleisöryntäystä. Hartwall-areenan aulassa Naturally 7:n jätkät ovat kovalla tohinalla pystyttämässä myyntipöytäänsä. Mietin, kuinka moni heistä pokaa sänkyseuraa tänä yönä. Varmaan jokainen, ja kontrabassoa imitoinut samettukurkku kaksinkertaisesti.

Mutta entä Bublé? Pitkin hampain joudun tunnustamaan, että tyyppi osaa ottaa yleisönsä. Härski jätkä, mutta väkisinkin hurmaava.