Virve Nyyssönen kävi tarkastamassa Turun Aurajoen ympäristöön levittäytyneen Down by the Laituri -tapahtuman tämänkesäisen tarjonnan.
Teksti ja kuvat: Virve Nyyssönen
Down by the Laituri
Turku
24.-28.7.2013
Saavun reilu puoli tuntia ennen geimien alkamista hakemaan festaripassiani. Ikävä kyllä en todellakaan ole ainoa. Jono on pitkä kuin nälkävuosi! Se kiemurtelee halki hotelli Marina Palacen aulan ja sihisee äkäisesti mennessään. Reilun puolen tunnin jonotuksen jälkeen olen asianmukaisesti rengastettu ranteestani ja saanut kaulaani tuulessa lepattavan muovilätkän.
Rakkauden Festivaali, here I come!
Ennen tätä keskiviikkopäivää en ole koskaan kuullutkaan Gangster Of Love -bändistä. Mutta koska kyseessä on kaverini naapurin bändi, niin onhan se nähtävä! Tai siis olisi ollut, jos olisin vaan kerennyt ajoissa paikalle. En päässyt brassailemaan sillä ainoalla biisillä, jonka bändiltä tiedän. ”Gangster of Love on jo soinut”, ystäväni informoi ja katsoo minua säälien. Tajuaa tarjota sentään bissen lohdukkeeksi. No, kerrankos sitä.
Gangster of Love.
Muutamaa bisseä (ja leppoisaa bajamajajonossa vietettyä hetkeä) myöhemmin, jostain Turha Julkkis -formaatista ponnistanut juontaja juttelee yleisölle mukavia ja arvuuttelee: ”Mitä Batmanin kaveri Robin tekee koulussa? No, viittaa tietenkin!”. Kansa hörähtää. Helsingin Viralliset Vampyyrit, The 69 Eyes, on aloittamassa keikkaansa. Se on osa X-albumin vekkulisti nimettyä kiertuetta, I Know What You Did Last Summer Tour 2013. Valoisaan alkuiltaan nähden sirkusteltassa on paljon tummanpuhuvaa goottienergiaa.
Love Runs Awayn jälkeen kuullaan vanhempaa tuotantoa: Gothic Girliä, Dance D´amouria ja Wasting the Dawnia. The Chairilla bändi saa yleisön taputtamaan ja Feel Berlinin aikana villiintymään lopullisesti. Ne, joka väittää, että silmät ovat vain teinityttöjen bändi, ovat pahasti hakoteillä. Eturivissä sekä nuoret kundit että vanhemmat rouvashenkilöt hoilaavat antaumuksella biisien mukana. Minä en laula, sillä Jyrki69:n Elvis-muuvssit saavat minut unohtamaan kaiken muun. Olen hämmentynyt. Keikka etenee rutiinilla, muttei rutinoituneesti. Setti päättyy Lost Boysin säveliin, jonka jälkeen rumpukapulat ja plektrat menevät kierrätykseen. Onneksi Jyrki69 osaa lohduttaa Mamban legendaarisilla sanoilla: ”Vielä on kesää jäljellä.”
Ja se kesä jatkuu musiikin merkeissä. Mokoma on kokoelma hassunnäköisiä hippejä. Vaikka kitaroiden taakse jäävistä sanoituksista ei saakaan selvää, nämä hipit ovat elekielestä päätellen helvetin äkäisiä. ”Perkele! Saatana! Lappeenranta!”, yleisökin huutaa. Ovatko nämä biisinnimiä vai onko Lappeenranta vain mainitsemisen arvoinen paikka tässä kohtaa iltaa? Mutta missä ovat Turku-huudot? Bändin uutuusarvon haihduttua haihdun minäkin. Turun ilta on lämmin kuin lapamadon henkäys.
Matkalla kotiin pohdin festivaalin teemaa. Kuinka se ilmenee käytännössä? Vai onko se vain markkinointitiimin keksimä riihikuiva slogan, vailla sen syvällisempää tematiikkaa? Seuraavana päivänä päätän laajentaa näkökulmaani ja hyppään turkulaisia nähtävyyksiä esittelevään Jokke Jokijunaan. Junassa on tunnelmaa. Ei kuitenkaan tietoakaan rakkaudesta. Keski-ikäinen mies valittaa, valittaa ja valittaa. Muutama ulkomaaneläväkin on matkaan eksynyt. Junaemännän tönkeröenglanti aiheuttaa suunnatonta myötähäpeää. Tekee mieli hypätä ulos liikkuvasta junasta. On aika vaihtaa vesille.
Katselen DBTL:n hulinaa Jokke-jokilautan kannelta käsin. Aurajoessa lilluva Jokke ei paljon eroa meriä kyntävistä sisaruksistaan. Sama turakaismeininki, miinus taxfreetuliaiset. Polttoöljy haisee, kaiuttimista soi vaivaannuttavan huono musiikki. Gangnam Style jos mikä on raskasta musiikkia, sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta ainakin henkilökunnalla on hyvä meininki.
DBTL:n torstai on selvästi profiloitunut vanhemman festariyleisön päiväksi. Ja jottei puuma kyllästyisi, täytyy sille tietenkin heittää vähän nuorta lihaa. Sen DBTL on tehnyt Jonne Aaronin muodossa. Jonne on päätynyt vietteleväksi herkkupalaksi tikun nokkaan. Näistä aineksista syntyy myös uusi maailmanennätys! Huikeaa.
Anssi Kela lataa heti alkuun kaikki vanhemmat hittibiisinsä. Teltta alkaa täyttyä tätienergiasta. Kukkamekkojen helmat hulmuavat, siideri virtaa. Meno alkaa muistuttaa firmojen pikkujouluja. No, kerrankos sitä. Vaikka aikuinen nainen olenkin, en ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi aikuinen. Entourageni äänestyksessä Torren pihvi voittaa Paula Koivuniemen 0-1. Sorry, Paula.
Seuraavana päivänä retongit hulmuavat vielä vinhemmin kun vuorossa on festivaalin virallinen humppapäivä. Rakkauden Festivaali saa vihdoin nimelleen vastinetta, kun kaksi pariskuntaa purjehtii sen puitteissa avioliiton satamaan. Seremonian jälkeen vastavihityt avioparit tanssivat häävalssin Unelmavävyt-yhtyeen tahdissa. Artistilistalla on myös Neljänsuoraa ja Sillanpäätä. Eipä ihan minun juttuni tämäkään kattaus. Päätän suunnata Naantaliin muumeja tapaamaan.
Lauantaina suuntaan Helsinkiin. Valinta oli kieltämättä äärimmäisen vaikea: Musen keikka Olympiastadionilla vai DBTL Martti Servoineen ja Sleepy Sleeperseineen. Ilta on onnistuneempi kuin osasin odottaakaan. Löydän rakkauden lisäksi aimo tukun rahaa. Muse-rahaa.
Ah. Ihana sunnuntai. Ihana Turku. Ihana aurinko. Ihana kävely Aurajoen rannassa. Ihana Isac Elliot esiintymässä The Alueella. Ihana teinityttöjen hysteerinen kirkuminen. Ihana Kertun hampparibuffet jonne pääsen karkuun edellä mainittua. Iisakki-parka ei pääse karkuun. Love hurts.