Party like it’s 1994! Therapy? tarjosi ysäritripin – myös itselleen

Täysin käsittämätön lämppärivalinta ei latistanut pohjoisirlantilaisia ysäribileitä, raportoi Jukka Hätinen Urho Kekkosen kadulta.

Therapy?, Potato Junkies
Tavastia, Helsinki
26.10.2012

Teksti ja kuvat: Jukka Hätinen

My girlfriend says that I need help / My boyfriend says I’d be better off dead
I’m gonna get drunk / Come round and fuck you up
And you can’t help my life / But you can hide the knives

Ilkeän kuuloisesta lausumisesta vimmaiseen huutoon yltyvä kaksiminuuttinen Knives teki lähtemättömän vaikutuksen. Lähteenä serkun nauhoittama kasetti lähes 20 kesää sitten. Kohteena murkkuikäinen pojankloppi, joka ei vielä pystynyt samaistumaan Therapy?:n angstisiin mielenmaisemiin.

Elämääni on mahtunut vaikka minkälaisia vaiheita ja tuhansia levyjä Troublegumin jälkeen, mutta harvoista on jäänyt niin tarkkaa muistijälkeä kuin mainitun levyn ensikuulemisesta. Therapy? on säilynyt itselleni tärkeänä läpi vuosien, mutta kiinnostuksen määrä on vaihdellut epätasaisten levyjen ja omien musiikillisten kausien mukaan.

Grungeaaltoon osunut Therapy? sai maistiaisen suuresta suosiosta Troublegumilla, mutta hukkasi sen jo seuraavalla levyllään. Itse tiedän, että bändi ei ole pelkkä ysärireliikki, mutten voi näin ajattelevia täysin väärässäkään pitää. Pohjoisirlantilainen kokoonpano on kulkenut pitkän matkan punkin, noise rockin ja vaihtoehtorockin parissa. Vaikka bändin huippuhetket ajoittuvat kahden vuosikymmenen taa, se on puskenut levyä tasaiseen tahtiin ja kiertänyt jokaisen tiimoilta.


Lämppärinä Tavastialla on tamperelainen Potato Junkies. Coverbändi lämmittelemässä bändiä, jota coveroi. Mitä tulee elävänä esitetyn musiikin piiriin, en keksi typerämpää ideaa. Pitkäsilta hajurakona lataan kapakan jukeboksista Judas Priestiä vielä pirkanmaalaisten soittaessa ja toivon, että he jättävät pääesiintyjällekin jotain soitettavaa.

Kalliihkot keikkaliput ja Facebookin tapahtumasivun laiha osallistujamäärä eivät lupaile sukseeta. Oli kyseessä sitten ysärinostalgia tai ahkeralla kiertämisellä ylläpidetty maine, suomalaisyleisö ei ole näköjään unohtanut bändiä: Tavastian salin puoli on lähes täynnä. Sen kummempia odotuksia keikasta ei ole, mutta kuinkas kävikään.

Jutun alussa mainitut rivit raikuvat Urho Kekkosen kadulla Andy Cairnsin johdolla ja yleisön tukemana. Nojailen salin oviaukossa neloskalja kädessä leveä hymy naamalla ja paita hiessä. Jossain vaiheessa keikkaa oli pakko päästä hieman väljemmille vesille huilahtamaan. Therapy? on kaahannut jo 20 biisiä eikä loppua näy. Meininki on niin mainio, ettei kelloakaan tarvitse vilkuilla.

Miksauskopin nurkilta oli pujoteltava kohti ääntä, kun herrat astelivat lavalle ja Teethgrinderin vihlova intro täytti ilman. Cairnsin naamakarvoitus on harmaantunut ja ryppyäkin on ehkä ilmestynyt, mutta siihen vanhenemisen merkit loppuvatkin. Michael McKeegan on bassonsa varressa sama, pelkkää hymyä oleva kaljupää, joka hyppii tasajalkaa puolet keikasta kuin aina ennenkin.

Basso jylisee luissa ja ytimissä, kitara saisi olla hieman enemmän hermoon osuva. Kymmenen vuotta bändissä rummuttaneen Neil Cooperin virveli leikkaa ilmaa ruoskamaisella soundillaan, niin kuin vain Therapy?-keikalla virvelin kuuluukin. Spottivalojen ulottumattomissa on vielä neljäs kaveri, joka efektein värittää orkesterin sointia ja tarvittaessa tukee komppikitaralla.

Aloitus on vakuuttava ja selkeä osoitus, etteivät vanhat kappaleet jääneet vain lämppäribändin settilistalle. Turnin ja Meat Abstractin jälkeen tullaan ajassa 20 vuotta eteenpäin, alkuvuodesta ilmestyneeseen A Brief Crack of Light -albumiin. Kyseiseltä levyltä kuullaan kuusi kappaletta, joiden lisäksi 2000-lukua edustavat vain edellisen pitkäsoiton Exiles ja vuoden 2003 High Anxiety -levyn sinkkubiisi Rust.


Kohokohdiksi keikalla nousevat loistavalta, mutta valitettavan pienelle huomiolle jääneeltä Suicide Pact You First -albumilta soitettu synkkä keskitemporytyytys Sister ja varsinaisen setin päättänyt Potato Junkie railakkaine James Joyce is fucking my sister -yhteislauluineen sekä crowdsurffaajineen.

Paljoa ei Therapy? vaadi suosionosoituksia, vaan janoaa takaisin ihmisten eteen soittamaan. Encorena kuullaan vielä seitsemän kappaletta ja keikan päättää reippaana punkrallatuksena vedetty Hüsker Dü -laina Diane. Kiitoksia jaellaan vuolaasti puolin ja toisin ja narikkaan alkaa muodostua jono. Vetreästi esiintynyt ja hyväntuulinen mustiin pukeutunut bändi poistuu lavalta tietäen saman kuin jokainen yleisössä: tämä oli onnistunut ilta.

Pakko myöntää, kyllä tässä ysärinostalgialla taitaa olla näppinsä pelissä. Myös bändillä, joka sai uuden albumin tiimoilta kiertäessään ujutettua kahden tunnin keikkaan puolitoista tuntia 90-luvun materiaalia. Huojentavinta kaikessa oli kuitenkin se, että satojen keikkojen katsomisen paaduttaman pinnan alta löytyi se vilpitön fanipoika jälleen yhdeksi illaksi.

Loppuun vielä infografiikkaa settilistan muodostumisesta: