Poimintoja Primaverasta, osa 2 – Ärsyttäviä brittejä, surullisia setäbändejä ja upeita performansseja

27.05.2013

Iida Sofia Hirvonen vieraili suuressa ja uljaassa Primaverassa katsomassa, mitä vuoden 2013 musiikkiskenellä on tarjottavana. Olihan siellä kaikenlaista.

Teksti: Iida Sofia Hirvonen, kuvat: Ari Korpi

Primavera Sound
Barcelona, Espanja
24.–25.5.2013

Perjantai

• Joku brittiläinen NME-retrobändi nimeltä Peace soitti perjantain alkuun päälavalla. Kaikki biisit vaikuttivat veltolla ”psykedelialla” lantratulta Oasikselta, eikä yhtye osannut edes poseerata coolisti. Bändin laulaja oli sonnustautunut karvatakkiin ja T-paitaan, jossa on peace-merkki. Tarvitseeko sanoa enempää?

• ”James Blake on modernin ajan Tom Waits. Muista sitten kapitalisoida tämä läppä siinä sun raportissa”, ystäväni Jussi sanoi. Ja niin minä tein. James Blake: mies joka soittaa nyyhkymusaa yksin hotellin aulassa, ja basso on pudotettu.

• Vaikutti järjettomältä, etta maailmanpyörä oli koko betonifestivaalin ainut lämmin paikka.

Breeders soitti Last Splash -levyn alusta loppuun ja näytti ja kuulosti aivan samanlaiselta kuin ”silloin ennen” eli Youtubessa. ”Bändi X soittaa klassikkolevynsä X” vaikuttaa toimivalta mutta liian varmalta ja yllätyksettömältä konseptilta. En ole varma, kannatanko tällaisia keikkoja. Cannonballin jalkeen lähdin katsomaan Shellacia.

The Jesus and Mary Chain ja Blur kuulostivat niin ikään turvallisilta ja nostalgisilta setäbändeiltä. He soittivat tasaiset kokoelmat rockhittejä, ja keikat vaikuttivat ”yllättävän kovilta”, koska odotukseni olivat alhaalla. Vanheneminen ei oikein sovi Jim Reidille. En ole varma, kannatanko tällaisten bändien comeback-keikkoja. Vaikka musiikki tuo varmasti onnistuneet festaribileet, niista tulee usein jotenkin surullinen olo.

• Perjantain paras keikka oli kuitenkin varmasti The Knifen performanssi. Soittimet vaikuttivat pelkältä rekvisiilta. Lavalla hääräävät tyypit hakkasivat rumpua, tanssivat, ja kaikki musiikki tuntui hyökyvän jostain tyhjästä tai nauhalta tai netistä.

Osta älypuhelin, sanoivat. Saat hienoja keikkakuvia, sanoivat. Yllä Deerhunter ei kun The Knife.

Lauantai

• ”Tame Impala for girls” eli Melody’s Echo Chamber tuntui lauantain koomahuvipuistotunnelmissa positiiviselta yllätykseltä. Bändi ei soittanut lainkaan yhtä tehokkaasti yhteen kuin Tame Impalan huolella viritetty nerosoundi. Kappaleiden kompositio on kuitenkin kiinnostavampi, ja yhtyeessä tuntuu piilevän jotain maagisempaa kuin Tame Impalassa.

Thee Oh Sees veti ”tiukasti” ja intensiivisesti, mutta loppua kohden keikka muuttui puuduttavaksi punk-ranttaukseksi, jossa kaikki biisit kuulostivat aika samalta.

Deerhunter paikkasi Band of Horsesia ja soitti samanlaisen keikan kuin torstainakin. Välissä tapahtui jotain ”eurodance”-sekoilua jossa Bradford rääkyi rumpukoneen päälle: ”Do you like it?!! Do you fucking like it? You like it!” Järkytys: hänellä ei ollutkaan päässä peruukkia vaan todelliset hiukset.

• Asettelin satojen muiden tavoin huolella tulppia korviini ennen My Bloody Valentinen keikan alkua, mutta otin ne heti pois. Keikan alku soi shokeeraavan hiljaa, ja miksaus tökki kaikissa muissa paitsi uuden levyn biiseissä. Loppua kohti jyly kehittyi jonkin asteen maanjäristykseen asti. Täysikuu näytti rekvisiitalta täydellisen elämyksen kulississa, mutta kokemusta häiritsivät screenille heijastuvat lähikuvat festariurpojen irvistelevista kasvoista.

(Muutenkin Primavera oli täynnä brittiläisiä festariniskoja, jotka alkoivat tämän tästä kaatamaan kaljaa toistensa päälle ja väkisin smalltalkkaamaan jokaisen vierustoverin kanssa esim näin:

Hello! Woohou, you look frightened! What´s your name?
Hmm
What is this band that is playing now? Are you here for the Band of Horses?
No.
Where are you from? Did you hear me? Where are you from darling?
Finland.”
Ooh Finland! I heard its very… nice! How are things in Finland? Is it cold?
No.”)

Tuntui ihanalta kuulla You Made Me Realise, Thorn ja Soon livenä. En kuitenkaan tarvinnut korvatulppia koko keikan aikana. You Made Me Realisen noisevenytys ei kestänyt viittätoista minuuttia vaan festari-light-henkiset viisi. Myytti murtui.

Hot Chip oli huippu livebändi. Levyversioiden steriiiliys loisti poissaolollaan. Sovitukset olivat täynnä hauskoja synakoukkuja, ja hitit venyivat juuri sopivalla tavalla päätäsekoittavan pitkiksi. Kannattaa mennä katsomaan jos esimerkiksi Ilosaarirockiin menette!

Tämän jalkeen livemusiikkikiintio oli täynnä, kylmyys jäyti väsyneita luita, enkä aio nähdä Deerhunteria kolmatta kertaa, vaikka viela tätä kirjoittaessani se olisi mahdollista.

Lue Primavera-raportin ensimmäinen osa tästä.

Lisää luettavaa