Popin kameleontti korjasi rikki menneitä sydämiä – Halsey Helsingissä

Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt yhdysvaltalainen poptähti Halsey tarjosi pop-nostalgiaa ja samastuttavia tarinoita.

27.02.2020

Halsey
26.2.2020
Helsingin jäähalli

”I’ve trusted lies and trusted men, broke down and put myself back together again”, Halsey laulaa ja 6000 henkilön helsinkiläisyleisö laulaa mukana. Sanat ovat tuttuja ja vaikkei olisikaan, ne vilisevät videoseinällä kuin jättibudjetin karaokevideolla.

Halseyn ensimmäisen Suomen-konsertin aloittanut aggressiivinen Nightmare on kiteytys artistin musiikista: teineille ja nuorille aikuisille samastuttavaa sydänsurujen kautta voimaantumista, meille vähän vanhemmille muistutus, miksi Pink oli joskus niin hyvä.

Pinkin lisäksi Halseyn musiikillinen paletti on riemukas sekamelska Avril Lavignen purkkapunkia (3AM), Taylor Swiftin countrypoppia (You Should Be Sad), Lana Del Reytä ilman rauhoittavia (Heaven In Hiding) ja kaikkia kapinallisia naisartisteja Alanis Morissettesta Rihannaan. Mukana on varmasti neuvotteluhuoneissa laskelmoitua pop-nostalgiaa, mutta myös henkilökohtaisia tribuutteja (kuten konsertin päättäneen Without Me -kappaleen Cry Me a River -viittaus). Konsertin perusteella Halseyn kutsuminen popin kameleontiksi on jopa kirjaimellisen osuvaa: Graveyard-hittiään laulaessa häntä ei erota levottomana vellovasta psykedeelisestä kukkavisuaalista.

Visuaalisesti konsertti on hengästyttävä. Skriinit muuttuvat henkilönostimiksi ja rappusiksi. On liekkejä, on konfettia. Plektroja pakataan paperilennokkeihin. Artisti vaihtaa asuja ja yrittää täyttää koko lavan, bändi on ajettu laidoille. Turboahdettua show’ta katsellessa tuntuu, että vähempikin riittäisi.

Sama pätee myös konsertin kestoon: Halsey esiintyy täydet kaksi tuntia, eikä kappalemateriaali kestä tarkastelua koko mitalta. Kiertue kantaa tammikuussa ilmestyneen kolmoslevyn Manicin nimeä ja settiin on mahdutettu tusinan verran kappaleita siltä. Jos albumin kuusi (!) singlebiisiä vielä puolustavatkin paikkaansa illan ohjelmassa, yhtä montaa deep cutia saa hakea.

Ehkä perusteeksi voisi esittää konsertin tarinallisuuden. Manicin kappaleet ovat vahvasti henkilökohtaisia kertomuksia, kuinka kriisit käännetään voitoiksi. Niitä laulaessaan Halsey tekee taitavimman kamaleonttitemppunsa: hän muuttuu yleisön jokaiseksi, jonka sydän on joskus särkynyt, jota on loukattu, petetty, jätetty tai muuten vain satutettu.

Lisää luettavaa