Päiväkirja-albumitrendin merkkipaalu – arviossa Halseyn Manic

Halsey on kuin valtavirtainen vaihtoehto Lana Del Reylle, kirjoittaa Markus Hilden.

Halsey
Manic
Capitol
8,1

”Raised on Biggie and Nirvana, we are the new Americana”, lauloi Ashley Frangipane läpimurtohitillään New Americana vuonna 2014. Kappale miellettiin kriitikoiden suulla laskelmoiduksi ja tyhjäksi, mutta se oli juuri sopiva ensimmäinen hitti muodostaen helpolla satiirillaan me-muotoisen viitekehyksen Halseyn uran alulle. Hän edustaa uutta amerikkalaista laulunkirjoittajaperinnettä hiphopin parissa kasvaneelle nuorisolle. Halseylle on ehtinyt muodostua myös erittäin lojaali ja suuri fanikanta, jolle hän on esikuva feminismin, mielenterveysasioiden ja seksuaalisen moninaisuuden saralla.

New Americanasta lähtien Halseyn taival popmaailmassa on ollut tasaisen nousujohteista. Hän osaltaan vastasi lyhyen, mutta sitäkin pidemmältä tuntuneen bro edm -aikakauden ainoasta pesunkestävästä klassikosta eli The Chainsmokers -duetosta Closer (2016) ja on sen jälkeen noussut etenkin Yhdysvalloissa popradioiden suosikkiartistiksi, sillä hänen kappaleensa kestävät erittäin hyvin toistuvia kuunteluita ja hänellä on miellyttävä sekä persoonallinen ääni.

Kuten moni nykypäivän popartisti, Halsey on niin sanottu genre bender, koska hän on kasvanut oikeastaan kaikenlaisen musiikin parissa. Hän on kotonaan niin elektronisen popin, rockin kuin kantrivivahteidenkin maailmassa. Hänen henkiset esikuvansa voidaan ehkä hakea 1990- ja 2000-luvun naispuolisista poprock-tähdistä, kuten Alanis Morissettesta (joka vierailee Manicillä), Avril Lavignesta sekä Taylor Swiftistä. Toisaalta hänen modernia americana-poppiaan voi identifioida myös Lana Del Reyn kautta, sillä Halsey on selvästi ikään kuin valtavirtainen vaihtoehto Del Reylle. Del Reyn tavoin Halsey ei ole koskaan pirteä, vaan hänen kaikissa kappaleissaan on vakava ja hieman teatraalinen pohjavire.

Manicillä Halsey haluaa jatkaa aiempien albumiensa Badlandsin ja Hopeless Fountain Kingdomin (2017) perinteitä laulaen henkilökohtaisesta elämästään, mutta sopivan salaperäisesti. Levyn avauskappale Ashley päättyy Kate Winsletin tilittävään monologiin Michel Gondryn elokuvasta Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind), ja seuraava kappale on nimeltään Clementine, joka oli myös Winsletin hahmon nimi elokuvassa. Clementinen kautta Manicille muodostuu poplevylle aina tervetullut jännittävä sivupersoona-aura, jonka ansiosta se kuulostaa tässä päiväkirja-albumien (muun muassa Ariana Granden Thank U Next ja Selena Gomezin Rare) trendissä sopivan ovelalta lähtökohdalta.

Manicilta on vaikea nostaa yksittäisiä kohokohtia, sillä levy on selvästi tarkoitettu albumikokonaisuudeksi. Monet kappaleet ovat melko vaihtoehtoisen kuuloisia perinteisiksi hiteiksi, kuten Clementine tai upea lopetus 929, tai sijoitettu nimellisesti interluden asemaan. You Should Be Sad -singlellä Halsey kuitenkin kertoo vahingollisesta parisuhteestaan mitä loisteliaimman modernin kantripopin keinoin. Joillekin Halseyn kirjaimellinen avautuminen voi vaikuttaa laskelmoidulta, mutta minulle Halsey onnistuu aina kuulostamaan vilpittömältä, koska innostus luoda omalaatuista popmusiikkia on niin ilmiselvää. Tulkinnanvaraisuus ei ole popissa missään nimessä itseisarvo.

Vanhoista standalone-sinkuista levyllä on mukana Without Me, joka oli koko viime vuosikymmenen suurimpia popmenestyksiä Yhdysvalloissa viettäen pari viikkoa Hot 100 -listan kärjessä ja koko listalla noin vuoden. Without Me on erittäin lähellä niin sanottua täydellistä popkappaletta, jonka kuunteluun ei oikeastaan voi kyllästyä. Se on kuitenkin niin vanha biisi, että Manic olisi yhtä mainio levy myös ilman sitä.

Kokonaisuutena Manic on jo kolmas albumionnistuminen Halseyn vielä lyhyellä uralla. Se on mainitussa poptähtien päiväkirjalevytrendissä selkeä merkkipaalu: musiikillisesti monipuolinen teos, joka kantaa koko kestonsa eli 16 kappaleen ajan, ja jonka pariin tekee varmasti mieli myös palata.

Halsey konsertoi Helsingin jäähallissa keskiviikkona 26. helmikuuta.