Puistoblues-arvio: Blues voi hyvin niin kauan, kun sillä on vielä Robert Crayn kaltaisia matkasaarnaajia

Robert Cray.
Olli Mikkonen

Neljäs kerta toden sanoo – sellaiseen johtopäätökseen tulee Juha Merimaa raportissaan Järvenpään Puistobluesissa nyt neljättä kertaa esiintyneen Robert Cray Bandin keikasta.

Puistobluesin pääkonsertti
Vanhankylänniemi, Järvenpää
27.6.2015

Robert Cray Band tuntui ennakolta enemmän sopivalta kuin loistavalta valinnalta Puistobluesin konsertin pääesiintyjäksi. 1980-luvulla levytysuransa aloittanut Cray ei viidestä Grammy-palkinnostaan huolimatta ole koskaan ollut erikoisen omaperäinen artisti, minkä lisäksi hän on rampannut Suomessa ahkerasti. Järvenpään Vanhankylänniemessäkin esiintyminen oli peräti neljäs.

Hieman myöhässä aloittamaan päässeen Crayn ei kuitenkaan tarvinnut soittaa kuin muutama kappale, kun ennakkoluulot osoittautuivat kertalaakista vääriksi. Vaikka edellinen polvi alkaa viimein poistua esiintymislavoilta, voi blues hyvin, niin kauan kuin sillä on 61-vuotiaan Crayn kaltaisia matkasaarnaajia.

Ero Crayn edelliseen, vuonna 2005 tekemään Järvenpään-vierailuun oli selkeä. Tuolloin Craylla oli takanaan synkkä ja hivenen saarnaava Twenty-albumi, mutta viime vuoden In My Soul oli puolestaan perinnetietoinen ja kauniisti groovannut soulblueslevy. Vaikka levyltä ei kuultu kuin pari kappaletta, oli sama hyväntuulisuus tarttunut koko keikkaan. Ikään kuin Cray olisi hyväksynyt, ettei enää saarnaa tai yritä muuttua, vaan tekee sitä mitä osaa ja mahdollisimman hyvin. Ja ei se tästä enää paljoa parane.

Crayn tekemään vaikutukseen saattoi toki vaikuttaa se huimaava tasoero, joka hänellä oli kahteen muuhun ulkomaanvieraaseen verrattuna. Juuri ennen Crayta soittanut Nick Moss Band soitti ränttätänttäänsä tiukasti mutta vailla nyansseja – jokainen kappale paahdettiin kuin yhtyeelle olisi maksettu soiton volyymin perusteella.

Vasta 23-vuotias Lawrence Jones puolestaan puhkui intoa, mutta osoitti, että nuorella britillä on vielä pitkä matka kuljettavanaan oman äänen löytämiseksi. Nyt Jones soitti aivaan liian monta wah-wah–sooloa ja tribuuttia – jos versioi All Along The Watchtowerin tai Thrill Is Gonen, kannattaisi hetkeksi pohtia myös sitä, mistä laulut kertovat, eikä karjua niitä kuin Sladea.

Crayn ohella Puistobluesin mielenkiintoisimman esityksen tarjosi Hoedown, joka soitti kaksi kolmen vartin settiä eri vierailijoilla. Jukka Gustavsonin kanssa esitetty puolikas rullasi kaiken kaikkiaan mallikkaasti, mutta vasta Judge Bone, eli Tuomari Nurmio otti yhtyeen todella komentoonsa. Vaikka Nurmion ja Hoedownin yhteislevy Tales of Judge Bone tuntui jo puuduttavalta jatkolta Nurmion tapaan aina vaan kierrättää vanhoja biisejään, elävänä yhtyettä oli ilo kuulla. Vauhdikas Train Train Train, eteni kuin, no, juna, ja loppuun soitettu Hodang Hondang onnistui innostamaan jälleen kerran.