Pulp konsertoi comeback-kesänään Lontoon Wireless Festivalissa, ja kokemus oli nautinnollinen niin yleisölle kuin yhtyeelle.
Teksti: Maria Kivimaa, kuva: Steve Double
Pulp
Wireless-festivaali
Hyde Park, Lontoo
3.7.2011
Pulpin paluu lavoille lienee niitä comebackeja, joista kenelläkään ei ole pahaa sanottavaa. He näyttävät edelleen hyvältä, kuulostavat yhtä loistavalta sekä vetävät keikkoja ja saksipotkuja asenteella, josta on väsymys kaukana. Motiivina tuskin on kaipuu takaisin musiikkilehtien kansikuvapojiksi tai heroiiniriippuvuuden rahoittaminen.
Uutta materiaalia ei ole, kenties luojan kiitos. Pulp soittaa ne rakastetuimmat hitit puhtaasta soittamisen ilosta (tähän haluan uskoa) aivan kuten silloin ensimmäisellä kerralla.
”Do You Remember the First Time?” kysyi Jarvis Cocker ja kansa oli sulaa vahaa ensimmäisestä biisistä lähtien. Lontoon keskuspuisto Hyde Park hämärtyi, ilma väreili tukalan kuumana ja vajaan kahden tunnin mittainen kakofoninen yhteislaulu alkoi. Lavalla oli aiemmin nähty muun muassa Grace Jones, TV on the Radio ja The Horrors, mutta herra Cocker oli päivän kiistaton päällikkö.
Välispiikit nykivät huulia hymyyn lähes samaa tahtia kuin kappaleet: Cockerilla riitti sarkastisia kommentteja lempeällä otteella, aidosti hauskoja ja irstaita anekdootteeja sekä ah, sitä kuuluisaa itseironiaa, johon kykenee vain tämä matikanopettajaksi pukeutunut keski-ikäinen brittipopin kiero prinssi. Osansa saivat niin luokkayhteiskunta, vaaralliset puistohölkkääjät, Tom Cruise kuin ”vanhat pierut” eli yhtye itse.
Näin Pulpin toista kertaa kuukauden sisään, ja settilista oli lähes sama, koostuen suurimmaksi osaksi Different Class -albumin materiaalista. Laiskuutta? Ehkä, mutta mitäpä sitä ehjää korjaamaan. This Is Hardcore soi todellisella tunteella, I Spy, Bar Italia, Mis-Shapes, Sorted For E’s & Wizz, Disco 2000 ja Babies esileikittelivät yleisön hurmokseen, ja viimeisenä kuultu Common People tarjosi odotetun kliimaksin.
Ilta huokui jotain todella hellyyttävää peribrittiläistä tunnelmaa, joka ei nyt ihan palaa omaan kurkkuun nostanut mutta näytti aiheuttavan vähintään lämpimiä aaltoja vartaloissa, joista olivat vaihdevuodet vielä kaukana. Yleisö oli yhtä, ja yhtye oli yleisöä. Briteillä on mistä valita, mutta Pulp kuuluu maan lähihistorian merkittävimpiin bändeihin – ei vain popkulttuurin osalta, vaan myös kansan syvien rivien tunteiden tulkkina ja yhteiskunnan kuvaajana. Brittien Eppu Normaali, kuten eräs ystäväni asian ilmaisi.
”Nähdään 15 vuoden kuluttua!” Cocker heitti viimeisiksi sanoiksi. Toivon hartaasti, että comeback jää tähän kesään. Pulp on tarjonnut yleisölle kirpeänsuloisen paluun vuosikymmenten taakse, palan taianomaista nostalgiaa ja nuoruuden kompleksista onnellisuutta. Ei niin, ettenkö edelleen pitäisi pientä, hölmöä toivonkipinää yllä yhtyeen esiintymisestä Flow’ssa (he soittavat Göteborgin Way Out West -festivaalilla pari päivää aiemmin, kuten moni muukin Flow’n bändeistä), mutta tätä herkkua haluaa muistella kaiholla ja haluta lisää, vaan ei saada. Myönnän tosin, että hankintalistalla on vielä lippu Pulpin väitetysti viimeiselle keikalle Lontoon Brixton Academyyn elokuun lopussa.
Ai niin, minne oli Jarvis Cocker huhun mukaan suunnannut aamuyöllä keikan jälkeen? Pieneen soholaiseen 24h kahvilaan nimeltä Bar Italia. Täysin mahdollista, jopa todennäköistä.
Keikan visuaalista ja auraalista antia löytyy reilut määrät YouTubesta.